Linturetki 9.5.2014, Birding trip Lieksa Finland

Metsäpeura, Peurasafarilla 6.3. -7.3.2012

 Viikolla 9 olin  opastamassa pariskuntaa Italiasta Erä Eeron kuvauspaikalla Lieksassa Keljanpurolla. Kaksi päivää vietimme kuvauskojussa odottaen ahmojen saapuvan ruokintapaikalle. Erä Eero on pitänyt ahmojen kuvauspaikkaa yllä vuodesta 2004 ja se on saanut vankan suosion valokuvaajien keskuudessa. Ahmojen kuvaajia ja katselijoita saapuu pääasiassa kesäisin kuvaamaan tätä harvinaista ja uhanalaista lajia ympäri Eurooppaa. Jotkin haluavat saada kuviinsa myös talven kauneutta ja saapuvat sitten talvella kuvaamaan ahmaa talvisessa ympäristössä.

Nämä italialaiset Eeron vieraat olivat ensin käyneet lapissa Saariselällä kolme vuorokautta kuvaamassa revontulia ja sitten saapuivat Lieksaan nähdäkseen ahmoja.

Juuri tällä hetkellä ahmat näyttäytyvät ruokintapaikalla harvahkosti, koska emoilla on lisääntymiaika ja ne pysyttelevät aluksi enemmän
pesiensä lähistöllä imettäen poikasiaan. Liikkuessaan ruokinnalla ahmat ovat erittäin arkoja ja häiriintyvät helposti, jopa kameran
laukaisuäänistä.
Turhaan emme kuitenkaan kojulla tarvinneet olla, sillä ympäristössä tapahtui kaikenlaista seurattavaa koko ajan. Kojussaoloaika on talvisin päivittäin klo 06.30- 17.30 tai tilanteen ja valoisuuden mukaan. Eläinten katselu lämpimästä kojusta on mukavaa. Kojussa voit syödä eväitä ja käydä pienessä vessassa tarpeellasi omassa rauhassa silloin kun tarvetta on, muistaen vain, että kaiken on tapahduttava mahdollisimman äänettömästi.
Ruokinnalla vieraili kanahaukka (kuva yllä) useaan otteeseen sekä minulle mielenkiintoinen, joskaan ei niin yleinen, kaunis, harmaapäätikka naaras (viereinen kuva), lukuisia käpytikkoja, närhiä, töyhtötiaisia, talitiaisia sekä suuri parvi korppeja 26 lintua.

Kun istut tarkkailemassa luontoa hiljaa paikallasi, ajatuksesi karkaavat helposti kiertämään menneitä tapahtumia, läheisiä ihmisiä ja muita itsellesi tärkeitä asioita. Lopulta huomaat ihmetteleväsi kuitenkin luonnon moninaista elämää ja tapahtumia, jotka hektisessä arkipäivässä on täysin unohduksissa. Kun näet tapahtumat ympärilläsi, koet virkistyväsi astiesi tarkkaillessa ympäröivää luonnonnäytelmää. Helposti tulee raukea olo ja pian huomaat olevasi vaipumassa uneen, kunnes taas jokin havinto edessäsi herkistää aistisi jälleen.

Toki ahma näinä kahtena päivänä jäljistä päätellen kävi paikalla, mutta ilmeisesti vain öiseen aikaan, kun emme olleet enää paikalla. Ahma oli tullut kuvattavaksi sitten 4.3.2012 iltapäivästä. Kun kevät tästä vielä etenee ja ahman poikaset varttuvat, niin emojen liikkuminen lisääntyy ja ahmojenkin näkeminen on varmempaa. Pian valoisa aika on niin pitkä, että kojussa voi viettää yön yli ja kokea myöhäisen illan ja aikaisen aamun tapahtumat ruokinnalla.

Peurasafarilla perusleiri mäen päällä täydenkuun valossa.

Olimme hyvän ystänäni kanssa peurasafarilla toistamiseen 6.3. -7.3.3012 Kuhmon- Sotkamon suunnalla. Matkustimme erämaaleiriin mukavasti asuntoautolla. Parkeerasimme auton edellisellä reissulla hyväksi havaitulle paikalle keskelle peura-aluetta noin puolenpäivän aikoihin tiistaina. Ruokailimme hiukan autossa, pakkasimme reput ja kamerat matkaan ja laittauduimme suksille. Pakkasta oli vajaat 10 astetta ja luisto hyvä. Hangen pinta oli kartkea ja piti suksen alla melkoista meteliä. Narske kuului useita satoja metrejä. Olimme hiukan huolissamme, sillä tällä kelillä olisi vaikea päästä lähelle peuroja kuvaamaan niitä. Aurinko paistoi täydeltä terältä, lämmittääkin jo mukavasti, ja lumi häikäisi silmiä. Nyt on vaikea keli valon suhteen kuvata, sillä kontrastit ovat erittäin voimakkaat. Nyt vaaditaan kameralta ominaisuuksia ja kuvaajilta taitoa. Arilla on molempia minulla ei ehkä niin paljon, mutta intoa sitäkin enemmän. Suurin elämys on kuitenkin nähdä taas peuroja omassa elinympäristössään ja oppia taas hieman jotakin uutta luonnosta. Jäähän jokaisesta reissusta  aina hyvät muistot, jotka kantavat pitkälti eetenpäin ja virkistävät mieltä.

Hiihdettiin aluksi tiellä ja pian törmättiin suuriin tassunjälkiin. Eläin oli jolkotellut tiellä ja kääntynyt sitten peurojen polulle. Tutkimme jälkeä, ja aluksi olin melko varma, että kyseessä on koira, mutta jo muutaman sadan metrin päässä jäljistä niitä ilmaantui lisää ja ne vahvistuivat suden jäljiksi. Löysimme neljä susien piehtaroimispaikkaa lumessa ja useita virtsaamisjälkiä. Yhdessä virtsassa oli verta ja vieressä puhdas keltainen virtsa. Kiimassa oleva naarassusi ainakin ja yksi iso uros ja 2-3 pienempää eläintä, mahdollisesti edellisen kesän pennut vielä mukana laumaa vahvistamassa.

Sudet olivat merkanneet aluettaan useissa kohdin.

Läheisen lammen jäällä susilauma oli jolkotellut astuen samoihin jälkiin. Eräässä kohdin ne olivat erkaantuneet ja niiden jälkien perusteella arvio eläinten määrästä vahvistui 4-5 eläimeen.

Yksi susista oli ollut varsin kookas. Jäljen pituus mitattuna on 12 cm.

Nyt on sitten sudetkin alueella, joten peurat lienevät entistä enemmän aistit valppaina laiduntaessaan metsäisillä harjanteilla.

Seurasimme vahvaa lumeen tarvottua peurojen käyttämää polkua, jota sudetkin olivat jolkotelleet edellämme samaa jotosta.

Otimme sukset kantoon, sillä kävellen lumen narskuminen oli vähäisempää. Erään lammen rannalla korkean harjanteen päältä havaitsimme noin, kilometrin päässä jäällä makaavan pienen poeuratokan. Tokka oli sen verran kaukana, ettei sitä voinut kuvata tai lähestyä, kiikaroimme sitä vain hetken ja jatkoimme polkua eteenpäin.

Alueella risteili myös ketun ja ahman jälkiä. On selvää, että kun pienellä lueella on saalistettavaa paljon, siellä on myös petoeläimiä paikalla ruokaa etsimässä. Peurojen asuma-alueella on petojenkin helppo liikkua valmiiksi tallottuja polkuja pitkin. Ruokaa on saatavilla runsaasti ja niinpä lihan syöjät kaikista lajeista kerääntyvät samoille ruoka-apajille. Susi ja ilves kaatavat vanhan ja sairaalloisen eläimen laumasta, ja kaadosta riittää sitten syötävää myös ahmalle, ketulle, korpeille ja lukuisille muille metsän eläimelle ja linnulle.

Korppi lennähtikin edessämme ja pian törmäsimme paikkaan, jossa vanha peuravaadin oli kokenut erämaan armottoman elon kamppailun päätymällä niin monen muun eläimen ravinnoksi. Susiperhe sai syödäkseen ja kylläisen olon muutamaksi päiväksi, kettu varmisti elonsa myös, samoin ahma, ilves ja monet linnut. "Hukkaan"  ei mene mikään ravinnonmurene luonnon kiertokulussa.

Iltapäivä hämärtää jo, kävelemme autolle suksia kantaen ja kuvaten välillä eläinten jälkiä. Olipa jännittävä päivä. saimme kokea varsin läheltä luonnon suuren näytelmän, joka kaikessa julmuudessaan on osa villiä elämää.

Ilta meni nopsaan autossa päivän tapahtumia kerraten. Kävimme ennen nukkumaanmenoa vielä katsomassa kaunista ja kirkasta kuutamoa ulkona. helmipöllö viritteli sointiaan jossakin lähistöllä ja kylän koirat haukahtelivat eri puolilla toisilleen. Äänet knatautuivat kuulakkaassa ja tyynessä yössä erittäin kauas. 

Aamulla maittavan aamiaisen jälkeen olimme liikkeellä jo klo 07.00 aikoihin. Laitoimme pehmusteita kenkien alle narskumisen vaimentamiseksi, mutta kovinkaan paljon pakkaslumen narske ei vaimentunut. Pakkasta aamulla oli -19.7 ja kauniisti aurinko kultasi noustessaan puiden latvat.

Peuroja havaitsimme heti seuraavalla mäellä, mutta jo kaukaa n 400 m päästä peurat kuulivat lähestymisemme ja siirtyivät rauhallisesti edessämme eteenpäin.

Teimme pitkän kävelylenkin vahvoja tallattuja peuranpolkuja ja aina ne havaitsivat meidät ennenkuin niitä ehti kuvaamaan. Kävimme puoleltapäivin autolla, kevensimme varustusta ja jatkoimme peurojen etsintää alueen halki kulkevan metsätien länsipuolelta.

Tietä kulkiessamme huomasimme tuoreet susien tienylitysjäljet kulkusuunnassamme oikealle, olivat jotakin ääntä ilmeisesti pelästyneet, kun laukalla olivat tien ylittäneet vain noin kahta tuntia aikaisemmin arvioimme.

Jatkoimme tietä pari kilometriä, kun oikealla metsässä vastaamme kirmasi pitkä rivi peuroja.

Tiheän puuston vuoksi peuroista näimme vain vilahduksia ja kuulimme koparoiden tasaisen rummutuksen lumessa.

Kierrämme peurojen eteen tuulen alla suuren suon laitaan muutaman kilometrin matkan kartan ja puhelimen navigaattorin avulla. Kun saavumme suon laitamille Ari näyttää äkkiä merkin, peuroja suolla. Siellä aivan edessämme puiden takana seisoo rivissä peuroja kuunnellen ja liikehtien verkkaisesti. Siirrymme varovasti vasemmalle suon laitaan kuvausasemiin. Peurat havaitsevat liikkeemme ja säntäävät jolkottamaan suuren suon vastarantaa kohden.

Pysähdymme kuvaamaan eteneviä peuroja. Matkaa peuroihin on reilut 350 m, joten 600 mm tele olisi ollut tilanteessa hyvä väline. Itse kuvasin Canon Powershot 20 is kameralla, jossa 20 x optinen zoomaus vastaa 581 mm optiikkaa. Kuvan laatu ei tietenkään ole samaa luokkaa kuin kalliimmissa digijärjestelmissä ja linsseissä, mutta tässä tilanteessa vielä riittävä minulle.

 Pystyimme suon reunamalta seuraamaan tovin peurojen liikkumista ja pysähtelyä ja kuvaamaankin kaunissa aurinkoisessa suomaisemassa.

Koetimme vielä päivän lopuksi hiihtää peurojen eteen, mutta kun saavuimme tavoitteeseemme peurat olivat siirtyneet jo metsän suojiin.

Tuumasimme paidat märkinä kovan hiihdon jälkeen, että tämä safari on varmaan kohta kotimatkaa vaille valmis.

Vielä jokin maisemakuva ja sitten autolle.

Ilta oli jo hämärtymässä ja kaunis kuu nousi valaisemaan kotimatkaamme Lieksaan.

Kaikenpuolin jännittävä safari. Koimme luonnon armottomuuden, kauniit auringonpaisteiset maisemat ja kaikkia aisteja koettavan liikunnan ilon. Luontoon kuuluvat kaikki eläimet niin saaliit kuin saalistajat sen opimme jälleen kerran ja paljon muuta uutta safarillamme.

Ari kuvaa suon vastakkaisella puolella etenevää peuratokkaa.

Jos safarit ja luontoelämykset kiinnostavat, ota yhteyttä, pääset mukaan safarille.

Näet kuvat suurempina, kun napsautat kuvaa hiiren vasemmalla painikkeella.

Metsäpeuran jäljillä 23-24.2.2012

Metsäpeuroja tiellä

Luminen peurametsä

Ruokailemassa

Jäkälää syöty 80 cm lumen alta

  

Rämeellä syöty luppoa kuusista

 Olen jo parilla aikaisemmalla retkellä koettanut löytää talvehtivia metsäpeuroja Lieksan alueelta lähinnä
Ruunaan suojelualueelta, jossa niitä vielä kymmenisen vuotta sitten vaelteli, mutta tuloksetta. Metsäpeurahavainnot Lieksan alueelta ovat lähes tyystin hävinneet, joten mielenkiinto kohdistuikin sitten Kainuun suuntaan, jossa villiä metsäpeuroja edelleen vaeltelee talvilaitumilla pienissä ja suuremmissa tokissa.
Kysyin oppaakseni ystävääni ja luontokuvausta innokkaasti jo vuosikymmeniä harrastanutta Aria. Peuroja aikaisemminkin kuvannut Ari lupautuikin onnekseni reissuun mukaan ja olin siitä erityisen iloissani. Ari tiesi suurinpiirtein alueet missä peuroja olisi ja neuvoisi minulle tarkemmin ammattitaidollaan peurojen tarkkailun ja kuvauksen saloja. Samalla tulisi testattua matkailuauton sopivuutta talvisella kuvaussafarilla.
Suuntasimme matkailuauton nokan aikaisin aamusta kohti Kuhmoa pienoisessa lumisateessa. Päiväksi oli luvassa sankkaa lumisadetta ja illaksi jo kirkastuvaa säätä. Valitsimme reitiksemme päätien Nurmeksen kautta, sillä pienemmät tiet eivät tietenkään olisi ensiksi aurattuja ja ne tulevat liikenteen alla helposti polanteisiksi ja pahkuraisiksi, jolla ajaminen raskaalla autolla on suorastaan kärsimystä.
Nurmeksen kautta Kuhmoon tie oli aurattu melko hyvin, joskin Kuhmossa satoi vielä sankasti lunta. Ajoradalle oli kertynyt lunta paikoin lähes 15 cm. Jäätyvät pyyhkijät jaksoivat pitää vain vaivoin tuulilasin puhtaana ja lumi paakkuuntui pyörän koteloihin ja alustaan kuin kitti. Pysähdyimme Kuhmon keskustassa tankkaamaan ja ruokaostoksille. Samalla puhdistin kotelot, lasit ja perävalot lumesta, joka alkoi hieman jo jäätyä sään hivenen seljetessä. Ruokailimme pienessä kahvilassa keskustassa herkullisen aterian ja jatkoimme matkaa kohti peuramaita jo kirkastuvassa säässä.

Iltapäivällä käytimme pari tuntia Arin tuttavan luona vierailuun. Saimme hyviä neuvoja paikasta, mistä peuroja kannattaisi etsiä. Tulimme ilmoitetulle alueelle noin kello 15.00 aikoihin. Ajoimme autolla pitkin kyläteitä, sivuteitä ja metsäteitä tuoreita jälkiä etsien. Näimme alueella runsaasti vanhoja peuran jälkiä ja polkuja sekä syönnösalueita. Päätimme lopulta paikan mihin auto ajetaan yöksi yöpymistä varten ja vasta seuraavana päivänä hiihtäisimme suksilla peuroja tarkkailemaan. Valitsemamme yöpymispaikka sijaitsi korkealla männikköisellä mäellä, jonne johti kapea traktorilla lingottu tie. Hyvin kuitenkin vaaralle noustiin, kun ensin hieman hiekoitimme hiekotussoralla loppunousua pidon varmistamiseksi. Lapioimme auton parkkiin tienristeykseen mäen päälle, laitoimme keulapeitteet paikoillleen ja "tuvan" lämpiämään. Hetken päästä autossa oli kodikkaan lämpöistä. Kuumat teet höyrysivät mukeissa, kun iltapalaa nautimme suunnitellessamme seuraavan päivän koitoksia peurasafarilla. Äkkiä aika kului tarinoidessamme ja iltaoimien jälkeen uni maittoi mukavasti.

Aamulla herättiin kuudelta hyvin nukutun yön jälkeen, nautittiin tuhti aamupala ja laittauduttiin suksille. Laskimme ensin tuon tulosuunnassamme olleen mäen tienviertä alas ja kas heti mäen alla kohtasimme peuratokan. Tokka oli laiduntamassa aivan tulotiemme varrella ja säikähti nyt ilmaantumistamme paikalle. Nopeasti tokka oli kauniissa jonossa, kun se helpon näköisesti kiirettä pitämättä jolkotteli poispäin meistä pienelle suolle ja edellleen kohti männikköistä vaaran rinnettä. Koetimme kuvata näkymää minkä ehdimme. Kohdallani tien varressa oli puustoa ja peurat näkyivät oksiston läpi, joten kovin hyviä otoksia emme tässä kohtaa saneet. Pian peurat olivat näkymättömissä ja jatkoimme hakatulle aukolle tarkastelemaan peurojen syönnöstä.
Lunta hakatulla aukolla oli noin 50-60 cm ja helponnäköisesti peurat olivat jäkälää lumen alta löytäneet. Peurat haistavat jäkälän lumen lävitse, joten ne tietävät tarkalleen mistä kaivaa.
Aukolta siirryimme rämeelle pienen puron varteen. Siellä peurat olivat syöneet kuusista luppoa.

Ajatuksena oli kiertää hiihtäen tuulen alle pari kilometriä ja nousta sieltä sitten kohti peuroja niitä säikyttämättä.
Hiihdimme rämeellä, jossa ei ollut juurikaan kantaavaa lunta ja suksi upotti lähes polveen. Matka edistyi hiljakseen ja paita kastui. Vuorottelimme ladunaukaisussa ja tauotimme kulkuamme kuulostellen ja tähystäen ympäristöä. Joen jäällä näkyi runsaasti vanhoja peuran jälkiä, olivat hamunneet rantapenkereistä syötävää varpuja ja jäkälää. Joelta nousimme jyrkän penkan ylös ja edelleen mäen rinteelle. Äkisti Ari keulalla pysähtyi jä näytti kädellään, peuroja. Kamera nousi automaattisesti kuvaajan poskelle ja alkoi nakuttaa kuvia sarjalla automaatisesti. Itse en aluksi nähnyt mitään ja jouduin varovasti hiipimään Arin vierelle ennekuin huomasin edessä n 100 m päässä ohitsemme jolkottavan  viisi peuraa. Eivät olleet meistä tietoisia, kun eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Se tilanne meni nopeasti. Kuvasimme kuitenkin syönnösjälkiä paikalla. Lunta mittauksen mukaan eräässä kohden oli 80 cm ja sieltä peura oli jäkälänsä löytänyt.
Nousimme nuorta männikköä kasvavalle harjulle. Harjulla oli runsaasti peuran jälkiä ja melko tuore moottorikelkan jälki. Arvelimme sen olevan metsäpeuran tutkijoiden kelkan. Näkyvyys männikössä oli kohtalainen, kun hiihdimme varoen välillä sauvoja ylhäällä pitäen eteenpäin. Lumi metsässä oli pehmyttä ja hiihtomme ääniä ei juurikaan kuulunut. Keskustelimme kuiskaten ja pidimme yhteyttä käsimerkein välttäen kaikkea ylimääräistä ääntä.

Jokaiselle kumpareelle tulimme erittäin varoen kuulostellen ja tähystäen etumaastoa tarkoin. Äkisti Ari pysähtyi ja nosti kätensä pystyyn ja näytti suunnan ja sormillaan määrän peuroista. Siiryyin Arin tasalle ja näin pienen aukon laidassa kaksi rauhassa ruokailevaa metsäpeuraa. Männystä tukea hakien kuvasin peuroja suurimmalla mahdollisella kamerani zoom-asennolla. Vaikka matkaa peuroihin oli yli 100 m sain mielestäni kohtalaisen hyviä kuvia niistä, ks kuva ylhäällä. Seurasimme hetken peurojen ruokailua ja kun ne rauhallisesti siirtyivät pois näkyvistämme etuvasemmalle jatkoimme varoen matkaa. Tulimme suunnitellulle kääntöpisteelle, käännyimme vastatuuleen ja jatkoimme tuulen alla etenemistä. Kiertelimme männikössä ja tutkimme peurojen syönnöspaikkoja. Peurat olivat kalunneet myös yksittäisen männyntaimen, mutta vain muutaman yksittäisen huomioiden jälkien perusteella paikalla olleen eläinten määrän.

Tulimme tovin hiihdettyämme jälleen kelkan jäljelle, jota myöten etenimme pienelle mäelle, jossa kasvoi tukkipuuta, jota kulkusuunnassamme reunusti matalaa taimikkoa kasvava aukko. Ari hiihti takanani, kun selvitin hänelle sijaintiamme. Äkkiä käsi nousi osoittamaan peuroja aukolla, itsekin huomasin nyt peuroja, mutta etuoikealla metsän suojassa. Olimme hieman varomattomia. Peurat havaitsivat meidät ja nopeasti ne siirtyivät vastatuuleen metsän sisään. Molemmat onnistuimme kuitenkin pari kuvaa niistä ottamaan.
Nyt pidetään tauko ja nautitaan teet. Istuimme suksiemme päälle, söimme eväät kuuman höyryävän teen kera.
Olet sinä Ari melkoinen peuramies, kun huomaat peurat aina ennenkuin minä, sanoin syvällä kunnioituksella.
Harmittaa hiukan, tulimme varomattomasti tälle paikalle, olisi ollut hyvä tuohon aukolle noita Peuroja kuvata, totesi siihen Ari.

Tauon jälkeen jatkoimme harjanteen suuntaisesti kulkuamme. havaitsimme kaukaa vielä muutaman peuran. Emme kuitenkaan yrittäneet kuvata niitä. Nousimme tienpohjaa harjulle ja edelleen tienpohjaa autolle. Pidimme autolla pinen tauon ja teimme iltapäiväksi uuden reittisuunnitelman.
Jatkoimme autolta erästä lampea kohden. Tienpohjaa hiihtäessämme melkein törmäsimme vastaantuleviin peuroihin. Ari toppasi hiihdon, nakkasi rukaset hangelle, nosti kameran ja kuvaaminen alkoi. Peurat olivat kuitenkin havainneet meidät ja muuttivat suuntaansa metsän suojiin. En kerennyt kameraani nostamaan, kun tilanne oli jo ohi. Olivat tulossa meitä vastaan totesi Ari. Hiihdimme taas tienpohjalla kulkevaa kelkkauraa lammelle. Toivoimme näkevämme jäällä iltapäivälevolla olevia peuroja, mutta emme nähneet. Vain joku yksittäinen jälki risteili jäällä. Hiihdimme lammen jäällä hetken ja nousimme taas männikköiseen harjumaastoon. Taas Arilla oli käsi pystyssä ja osoitti peuroja olevan näköpiirissä. Pieni tokka eteni kumpareikon takana noin runsaan 200 m päässä vasten tuulta. Jatkoimme vahvaa peurajotosta hiihtäen samaan suuntaan tuulen alla. Saimme näköhavainnon kyseisistä peuroista vielä useamman kerran, mutta ne olivat aina niin kaukana, jottemme päässeet niitä kuvaamaan kunnolla. Tulimme taimikolle, varmistin suunnan navigattorilla ja etenimme metsätien pohjaa kohti tavoitteenamme olevaa isompaa auraamatonta tietä. Hiihdimme läpi tuoreen syönnösalueen ja taas löysimme muutaman yksittäisen kalutun pienen männyntaimen. Edessämme siirtyi hiljalleen tuo havaitsemamme pieni peurapartti tuulen yläpuolella rauhallisesti kulkien.

Tulimme tielle ja äkisti Ari huudahti, peuroja. Rukkaset ja sauvat putosivat siihen paikkaan ja alkoi vimmattu kuvaaminen. Noin parikymmentä peuraa oli edessämme tiellä 80 m päässä. Katsoivat rauhallisesti meitä kuin odottaen, kuvatkaa nyt olette sen ansainneet päivän hangessa tarvottuanne perässämme. Nyt pääsin avoimella paikalla ihailemaan noita alkukantaisia ja niin siroja eläimiä. Populaatio on vuosien myötä pienentynyt sadoilla eläimillä ja metsäpeurakannan arvellaan olevan tällä hetkellä ehkä reilusti alle tuhat eläintä.
Soisi näiden eläinten tulevaisuudessakin vaeltelevan Suomen saloja voimakkaana kantana niin kuin ne ovat vaeltaneet täällä jo ennekuin ihminen asutti Suomenniemen.
Oli hieno seurata tuota peuratokkaa, kun se lopulta siirtyi tieltä suolle ja pitkänä jonona toistensa jälkiä tarpoen eteni metsän suojiin. Suolla rivistä peurat oli helppo laskea ja tässä tokassa niitä oli peräti 32 eläintä.
Kuvasimme viimeiset otokset ja oli aika suunnata kohti autoa ja kotimatkaa. Hiihtelimme hyvillä mielin tienpohjaa, kun yht'äkkiä mootorikelkka kiisi edessämme mäenrinteen alas ja kohti juuri sitä lampea minne peurat olivat suunnanneet. Jäälle päästyään urheilukelkka lisäsi vauhtia ja kovalla pauhulla kelkka eteni niemen taakse. Varmaan peurat säikkyvät tuollaista menoa. Varsinkin kantavat vaatimet voivat menettää vasansa, jos kelkkailijat ajavat liian läheltä säikäyttäen eläimet, totesimme.
Purimme nopeasti leirin ja iltapäivän jo hämärtyessä aloitimme kotimatkan. Olimme onnistuneet näkemään tuon kauniin ja uljaan eläimen luonnossa, kuvaamaankin sitä. Erityisesti opin lisää metsäpeuran elinoloista ja käyttäytymisestä seuraamalla päivän ajan peurojen toimintaa talvisen kauniissa luonnossa.

Patvinsuolla 17.2.2012

Esa Siikakoskella 9.2.2012

Koskikara Murrookosken niskalla 9.2.2012 -25C

Patvinsuolla tulee 17.2.2012

Pieni sula metsäpuro kauniin lumisessa maisemassa Surkanpurolla

Teeret pyrähtivät lentoon päiväuniltaan lumikiepistä.

Pakkaset ovat vihdoin hellittäneet. Edellisestä retkestäni, jonka tein Ruunaan Luonnonsuojelualueelle tammikuussa 26.1.2012 on siis jo vierähtänyt kolme (3)viikkoa. Kolme talvisen kylmää viikkoa, jolloin pakkanen pysytteli täällä Lieksan keskustan alueellakin öisin 30-35 asteen lukemissa kohoten päivisin -25 C lukemiin, ei siis mitkään huippukeli luontoretkille. Luontokin tuntui alistuvan kylmän kourissa ja eläimet koettivat sinnitellä hengissä miten taisi hiljaisesti metsän kätköissä.

Kävin kuitenkin katsomassa, pakkasten hieman höllennettyä otettaan, 9.2.2012 Lieksan joen Siikakoskella, miten koskikara pärjää pakkasessa. Pakkasta oli tuona päivänä -25 astetta ja aurinkokin jaksoi hieman näyttäytyä, joskaan ei liiemmälti vielä lämmittänyt. Tapasin Murroon niskalta koskikaran ruokailemassa hyisessä virrassa. Noin 20 minuuttia se sukelteli virtaan etsien syötävää ja sitten kun arveli minun saaneen riittävästi hänestä kuvia lensi alavirtaan tiehensä. Koetin sitä vielä etsiä, mutten enää löytänyt. Meni varmaan jonnekin suojaisaan kohtaan lepäilemään tai löysi uuden ruokapaikan alempaa virralta, Koski huurusi aurinkoisessa pakkasilmassa ja oli oikein kuvauksellinen retki. Lisää kuvia löydät kuva-albumistani alla olevasta linkistä, mutta nyt Patvinsuolle.
https://plus.google.com/u/0/photos/107534911036402479172/albums/5623338793053632737

Alkaa olla luonnossa liikkujan paras sesonki käsillä; jo aamulla seitsemältä on valoisaa, päivä on pitkä ja valoa runsaasti, on paljon uutta puhtaan valkoista lunta ja metsässä voi havaita jo useita merkkejä alkavasta keväästä.
 Eläimet ovat varmaan aktiivisia nyt pakkasen jälkeen ajattelin ajaessani kansallispuistoon menevää tietä. Tien varren puut olivat peittyneet kauniisti pumpulimaiseen lumivaippaan. Lumi peitti kauttaaltaan solakoiden mäntyjen runkoja pysytellen oksantynkien päällä ja kaarnan kolosissa, kuin taikametsä. Nyt metsään ennenkuin tuuli pudottelee tuon kauniin hennon peitteen puiden rungoilta ja oksistoista.
Kurkilahden parkkipaikalle menevä tie avoimen suon kohdalta oli osin tuiskunneen lumen peitossa ja vain vaivoin kohtalaisella vauhdilla pääsin nietosten lävitse parkkipaikalle. Voi olla, että lyhennän suunniteltua retkeäni muutamalla tunnilla, sillä sen verran tuiskuttaa lunta, että kohta tiellä on kauttaaltaan läpipääsemätön kinostus. No onneksi varasin kunnon alumiinisen lumilapion matkaani, kun laittauduin jo suksineni kinosten läpi suolle. Pakkasta on vain vajaa -10 astetta, mutta eteläinen tuuli suoraan aavan suon selän ylitse on läpitunkeva. Metsän rajaan on nietostanut pehmoista lunta paksulti ja kahlaan haaroja myöten hiihtäen eteenpäin. Aurinko näkyy pilviharson takaa ja antaa tuiskuavalle suolle kauniin siniharmaan sävyn. Ponnistelen tuulessa kohti Hanhilampea, joka on yksi reittipisteeni. Lammelta käännyn metsän suojiin ja kohti Surkanpuroa.
Hanhilampi muodostaa selvän painanteen suolla. Lampea kiertää vanha osin jo katkeillut aidanseipäistö. Historian mukaan lammella koetettiin kotouttaa metsähanhia Patvinsuolle -50 luvulla aitaamalla muutama hanhi tuon lammen alueelle. Kotka tappoi muistaakseni hanhista osan eikä muutkaan kyenneet oikein paikalla selviytymään. Tarina lammesta ja muusta mielenkiintoisesta Patvinsuon historiasta löytyy Oiva Potinkaran kirjoittamasta mielenkiintoisesta kirjasta "Suomun suurilta saloilta". Kirja valottaa  seikkaperäisesti alueen tapahtumista, asukkaista, metsänvartijoista, luonnosta ja savotoista. Kun liikkuessaan kansallispuistossa törmää johonkin historialliseen kohtaan vaikkapa vanhaan maatuneeseen pöllipinoon, ymmärtää kirjan lukemalla miten pino tänne on syntynyt.
Lunta on jo maastossa reilusti tuo 60 cm. Puolet lumen määrästä on pehmeää painumatonta pumpulia. Lumi ei  upota hiihtomiestä kuin ehkä 15 cm, mutta sen verran kuitenkin, että hiihtoa on tauotettava, jottei paita tavattomasti kastuisi. Nuoressa männikössä kuvaan lumista metsää ja tutkin löytämääni teeren lumista lepokieppiä. Lepokuopan syvyys on 30cm ja jäljistä näkyy, että lintu on sananmukaisesti lennosta sukeltanut lumen sisään. Luemen alla lintu on liikkunut vielä noin pari metriä laskupaikastaan ja jäänyt sitten lepoon tunnelin päähän. Kuopasta lintu on ponnahtanut suoraan siivilleen jättäen jätöksensä kuopan pohjalle merkiksi vierailustaan.

Saavun Surkanpurolle, seisahdan katsomaan koskematonta kauniisti mättäiden kumparoitsemaa
hangen pintaa. Kamera riippuu kaulalla osin suojassa takin alla. Tarkkailen jälkiä lumisesta maastosta ja kuuntelen. Tuuli hieman pöllyttää lunta jo oksistosta, otan askeleen jatkaakseni kohti länttä, kun lumen alta äkkiä edestäni noin 10 metrin päästä pomppaa teeriä lentoon. Kolme teertä, kaksi mustaa ja yksi akkapuoli nousee kuin taikaiskusta ylös lumen alta mitään virkkamatta kohoten latvuston tasalle ja jatkaen edelleen avointa purouomamaastoa poispäin minusta. Pysähdyn seuraamaan hieman säikätyneenä lintujen lentoa. Olisipa ollut kamera valmiudessa, olisi saanut hyvät kuvat ajattelin. No ne menivät nyt ja jatkoin varovasti hiihtoa sauvat ylhäällä, kuin oottaen uutta pyrähdystä. Ei tarvinnut montaa askelta ottaa, kun lumivaippa tuprahti uudelleen. Nyt viisi lintua ponnahti siivilleen ja kerkesin vasta kameran nostaa hollille. Kaunista niiden pöllyävää lentoa oli katsella. Kuvasin sitten lintujen lumeen jättämät jäljet. Kello oli 10.35, kun nuo ensimmäiset linnut tapasin. Varmaan olivat päivälevolla aamuruokailun jäljiltä, kun ne minua säikähtivät.
Lumessa näkyi ainoastaan sukeltamisjäljet ja taas lentoonlähtöjäljet, ei muuta.

Etenen puron vartta kohti aikaisemmin talvella löytämääni majavan pesää. Kuvaan kauniita rämenäkymiä kulkiessani. Luonnon hiljaista taidetta, jonka katseluun en kyllästy koskaan. Kuin varoen lumi lepää puiden oksilla, hentoisilla risuilla ja varvuilla muodostaen kauniita kuhmuraisia pintoja. Sula metsäpuronen se vain virtaa rämeen risukon ympäröimänä muodostaen tumman valkoisesta poikkeavan ja peilin tavoin heiastavan pinnan keskelle lumista autiutta. Kiehtova paikka, oma pieni maailmansa. Purolta hiihdän pienelle suoaukolle. Jo kaukaa havaitsen aukealla tuoreen lumikuopan. Olisiko kuopan muodostanut viereisen kelon oksalta pudonnut lumipaakku vai olisiko hangen alla teeri kiepissä. Hiihdän varoen tuon kuopan läheisyyteen noin parin metrin päähän, pysähdyn ottamaan kameraa esille, kun lumi pöllyää edessäni taas. Akka teeri nousee ilmaan vimmatusti pieksäen siivillään vauhtia. Kuin hidastetussa kuvassa, vain aivoni kerkiää kuvan muistiinsa tallettaa, muuten olen taas myöhässä. Teeri painuu metsän suojiin, enkä sitä enää näe. Niin on suoraan lennosta sukeltanut päivämakuulle lintu, jotta vain pieni reikä hankeen on jäänyt. Pari metriä sitten lumen alla kulkenut levolle, josta ponnahti siivilleen. Tätä täytyy harjoitella ja jatkossa tutkia otollisimmat maastot katseella jo kauempaa, ajatuksissani jatkan majavan altaalle.

Hiihdän kierrellen lumisia mättäitä. Hetteet ovat onneksi jäätyneet, mutta varottava on suksien kastamista. Majavan pesällä on koskematon hanki. Vain purossa oleva sula aukko kertoo, että majava on vielä tallella ja elossa. Hetken tarkkailen majavan lumista ja nyt jo jäätynyttä elinaluetta. Toivottavasti pärjäät ruokalautan turvin kevääseen. Maaliskuussa on jo lämpimiä päiviä, jotta voit täydentää ruokavarastoasi lähimaaston koivunvesoilla.

Majavan pesältä suuntaan kohti Olkkosta ensin korpimetsikön lävitse suolle ja suota edelleen Olkkosen polulle. Reitillä risteilee osin lumen peittämiä riekon jälkiä runsaasti lumessa. Siellä täällä näkyy myös riekon lumikieppejä ja jätöksiä. Vanhat hirven jäljetkin suuntaavat kohti Olkkosta. Kohta oikealta noin 40 metrin päästä hangelta pyrähtää kaksi täysin valkoista riekkoa lentoon. Käyn tutkimassa riekkojen lepopaikan ennen kuin jatkan eteenpäin. Kyllä huomaa, että elämää metsässä ja suolla on jo enemmän kuin aikaisemmin, kevättä kohden mennään.

Tuuli voimistuu Olkkosta itäänpäin kiertäessäni. Suksi metsän ja suon rajassa upottaa syvälle ja hiihtäminen on raskasta. Käyn avosuolla ja siellä tuulenpieksemä hanki kantaa melko hyvin, mutta viima puree läpi vaatteiden, joten palaan metsän suojaan. Hiihdän Olkkosen saaren yli pohjoiselle reunalle, tuulen suojaan. Istahdan kannolle lepäämään, syön eväsleivät ja juon vettä. Paita on kastunut umpea tarpoessani, joten kauan en malta paikallani olla vaan suuntaan pienen sarekkeen ylitse avoimelle suolakeudelle.

On kuin olisi tullut eri maailmaan. Lumi on kierällä jäällä ja kantaa kuin teräspinnalla hiihtäisi. Viima on muokannut hangen aaltomaisin kuvioin ja pienet lumisuihkut pyyhkivät aivan suon pintaa vaakatasossa. Kuvaan kauniita näkymiä kädet kohmeisina. Matka joutuu nyt kevyesti kovalla pinnalla. Väliin suksi takertuu kuin liimaan mättäiden suojaan kertyneeseen kinokseen, mutta enimmäkseen suo on helppo hiihtää. Kierrän tutun suosaarekkeen vielä ennenkuin suuntaan Kurkilahteen autolleni. Pääsenköhän enää parkkipaikalta pois ajattelen.
Kurkilahdessa ensitöikseni tarkastan tilanteen tiellä ja kuten pelkäsin, tie on kauttaltaan nietosten peitossa ainakin 70 m matkan. Ei muuta kuin autolle, sukset pois ja lapioimaan tie auki. Onneksi lumi on vielä nietoksessa varsin pehmyttä ja pakkaantumatonta, joten lapioiminen käy nopsaan. Noin varttitunnin kuluttua paikalle saapuu autoilija, joka osallistuu kanssani tien avaamiseen. Lopulta ura on puolen tunnin työn jälkeen avattu ja molemmat pääsemmen tukkoisen kohdan ohi jatkamaan matkaamme. Hiihtämäni latu on jo peittynyt lumeen näkymättömiin.
Laitan auton sisätilan lämpiämään, syön eväitä ja laitan kuivaa ylle. On mukava jatkaa hiljakseen matkaa lämpöisesä autossa. paluumatkalla pysähdyn vielä Litmon joelle, jossa näen hieman sulaa vettä molemin puolin siltaa. Pysäytän auton läheiseen risteykseen ja menen joelle kameroineni. Joelta löydän kaksi koskikaraa, jotka aivan lähelläni ruokailevat sulavedessä ja istuksivat väliin jäällä molemmin puolin siltaa. Mikä onni sain vielä kuvia kauniista koskikaroista ja niin helpolla. Nyt onkin päivän retki lopuillaan ja varsin onnistuneesti. Matka kohti kotia taittuu mukavasti ajatuksin jo uusista retkistä talvisen kauniiseen luontoon.

Ruunaan luonnonsuojelualue 26.01.2012

Ilveksen jäljet erämaassa  (Lynx  track line  in wild)

Ilveksen tassun jälki (Lynx footprint)

Auringon lasku pakkassäässä -25C

Torstai 26.01.2012

Pakkasta aamulla kotona -19C ja kuulemani mukaan Lieksan joella  aamulla -25 astetta.

Olen lähdössä suunnittelemalleni retkelle Ruunaan suojelualueelle Ruunaan järven itäpuolelle, kuten edellisellä viikolla, mutta nyt Ruunaan  Matkalahden kautta. Säätiedotus on luvannut iltapäiväksi aurinkoista säätä ja kiristyvää pakkasta. Idästä Siperian suunnalta on maahamme levittäytymässä korkeapaine ja se tietää normaalisti hieman pitempää poutaista jaksoa ja näin talvella kireitä pakkasia.

Retkeni suuntautuu tällä kertaa suojelualueen luoteisosiin ja ulottuu rajavyöhykkeellä sijaitsevalle Kuokan suolle. Toivon löytäväni sieltä metsäpeuran jälkiä, näkeväni lintuja ja kokevani ainakin ainutlaatuisen kauniin sydäntalvisen erämaamaiseman kuulakkaassa pakkassäässä puhtaine lumikenttineen.

Rajavyöhykkeellä liikkumiseen tarvitaan erityinen Rajavyöhykkelupa, jollainen minulla on ennakkoon hankittuna. Soitan paikalliselle rajavartioasemalle, kerron kuulumiset ja ilmoitan menostani Kuokan lammelle tänään.

Matkalahdessa pysäköin autoni entisen Ruunaan lakkautetun rajavartioaseman auratulle liittymälle, koska varsinainen pysäköintipaikka on pienen mäen alla rinteessä, josta lähteminen raskaalla etuvetoisella autolla olisi liian epävarmaa, nimimerkillä kokemusta on! Tarinoin hetken postilaatikolleen postin noutoon tulleen vanhemman miehen kanssa. Kyllä auton voi siihen jättää muutamaksi tunniksi. Jäällä on sitten paikoin vettä, jotta suksi voi kastua, varoitteli vielä lähteissään.

Sukset jalkaan, mittarissa -19 astetta pakkasta , ja kohti Polvijärveä. Aluksi hiihdän Matkalahden yli asukkaiden postinhaku-uraa pitkin, jatkan Kusiaisniemen yli kohti Keloniemen kärkeä, josta on tarkoitus oikaista Polviärven yli kohti Tuulijokisuuta. Oikealla kulkusuunnassa nousee sulasta Kusiaisvirrasta vahva pakkasusva valkoisena harsomaisena utuna leviten pitkin Matkalahden rantoja ja edelleen jokiuomaa alaspäin. Reittini kulkee turvallisen matkan päästä tuota voimakasta virtaa, joten jää reitilläni on turvallinen.

Keloniemestä oikaisen Polvijärven jäälle. Välillä tuntuu sauvojen alla vettä olevan jäällä ja välillä on aivan kuivaa. Hiihtäminen sujuu kohtalaisella luistolla, lumi upottaa n 10 cm verran, ja luistaa minkä voitelematon tervapohjainen puusuksi luistaa parinkymmenen asteen pakkasessa. Rantaa pitkin kiertää vahva moottorikelkalla poljettu ura menosuunnassani kohti Tuulijokisuuta, mutta aion hiukan oikaista ajattelen.

Olen lähes puolessavälissä järven selkää, kun äkkiä huomaan seisovani noin puoli huopasaappaan varren verta sulassa vedeässä. Ei näkynyt tai tuntunut merkkejä vedestä, mutta siinä sitä seistiin sukset upoksissa.

Nopeasti sukset pois jalasta, hyyhmä ensin rukkasella pois pyyhkien, sukset repun päälle hangelle ja puukon hamaralla jäätä kaapimaan pinnoilta pois. Ei mene kuin hetki, kun hyhmä jäätyy kiinni. Pakkaan sukset kantoon ja suuntaan rannan tuntumassa kiertävälle kelkkauralle kahlaten lumessa ja sohjossa. Putsaan uralla vielä paremmin suksen pohjat ennenkuin jatkan hiihtäen kohti Tuulijokisuuta.

Ura on poljettu leveäksi ja sitä on kohtalaisen hyvä hiihtää, matka joutuu. Kuvaan välillä rantamaisemaa, kun auringon kalvakas valo siivilöityy pilviharson välistä, vielä sataa kevyttä pakkaslunta. Ylitän Tuulijoen polannetta pitkin ja jatkan Oinasjärvelle, josta suuntaan karttasuuntimalla kohti Lietelampia. 

Suolla on erittäin kaunista. Puhdas pumpulin pehmoinen lumi peittää tienoon häivyttäen hiihtoäänen lähes olemattomiin. Etenen itää kohti tuulen alla ääneti, on hyvät mahdollisuudet havaita luonnon elämää, jos sitä sitten näin kylmällä on. Suolla kohtaan kauniin jälkijonon, joka jatkuu helminauhana kohti kaakkoa. Jäljessä on hieman äsken satanutta pakkaslunta. Hyvin on kettua lumi kantanut.

Kierrän Lietelammin rantaa pitkin. Metsän puolella hanki upottaa varvikon takia hieman enemmän, ranta palteessa on kovempaa. Jäällä rannan tuntumassa näkyy lumipainanteita noroineen; uveavantoja, hetteitä ja muita hiihtomiehen ansoja. Täytyy kiertää ne. 

Lietelammin itärannalta suuntaan kohti Heinälampia läpi sankan mäntymetsän. En näe metsässä ikihonkia, joskus viimevuosisadalla hakattu, harmi. Muuten luonnontilassa olevalla alueella, jossa ei ole suo-ojia, ei hakkuuaukeita, teitä, tunnelma on neitseellinen ja koskematon. 

Heinälampia en voi ylittää. Ranta on täynnä vaarasta varoittavia lumipainanteita ja kuoppia ja sulasta vedestä varoittavia tummia juonteita. Hiihdän rantametsikköä Välipurolle, puron yli kapeimmalta kohdin ja edelleen kankaalla kulkevalle rajavyöhykemerkinnälle. Täällä seisahdan hetkeksi juomaan tilkan vettä ja valitsemaan reittiä kohti määränpäätä. Tauon jälkeen harjanteen ylitys pienelle suolle, edelleen korkeamman mäntyä kasvavan harjanteen yli avosuolle. Suon reunaa on kulkenut hiljattain ilves. Tutkin jälkeä ja kuvaan sitä. Määrätietoisesti eläin on edennyt suon reunaa kohti luodetta kauniisti askeltaen ilman kiirettä erämaan suojassa. 

Pidän taas hieman taukoa, varon hiihtämästä hikeen. Suolta nousen taas kankaalle, jonka ylitettyäni saavun Rajalammille. Rantametsä on tiheää kuusiryteikköä, joten laskeudun lammin jäälle. Seuraan rantaa itään ja käännyn  kohti Kuokan suota. Olen hiihtänyt jo noin neljä (4) tuntia. Arvioin matkaa taittuneen jo runsaat 12 km, kun saavun suolle.

Seison suksieni päällä mutustellen pakkasen kohmettamia eväsleipiä. Vesi on vielä pullossa sulaa, mutta kylmää, siemailen sitä vähitellen. Katseeni kiertää ympäri auringon valaisemaa suota. Hanki kimmeltää tuhansin jalokivin kirpeässä pakkassäässä. Reunamännikön puista putoilee lumipaakkuja pöllyten ja välkehtien tuhansina tähtinä auringonsäteiden siivilöityessä putoavan lumen lävitse. 

En tavannut peuranjälikä täältäkään. Hirven jälkiä risteilee suolla muutamia, luonto on hiljainen, ankara ja samalla erittäin kaunis.

Hetken suunnittelen jatkavani vielä Kuokanpurolle, mutta viiltävät vilunväreet saavat muuttamaan mieleni, käännyn tulojäljilleni ja paluumatkalle. Rajalammilta oikaisen kankaan ja suon kautta Heinäjärvelle. 

Rohkeasti ylitän järven lahdekkeen, vettä ei onneksi jäällä ole, ja suuntaan kohti Tuulijokea. Matkalla kohtaan taas nuo ilveksen tutut jäljet pariin kertaan. Tuulijokivartta seuraten etenen Polvijärven suuntaan. Joessa on paikoin tummia painanteita varoittamassa heikosta jäästä. On muutama virtapaikka täysin sulakin. Ylitän joen kohdasta, mistä hirvetkin ovat joen yli kulkeneet. Joen rannalla havaitsen majavan pesän, jonka kattoon on revitty melkein miehenmentävä aukko. Aukon ympärillä näkyy muutaman päivän ikäiset ketun jäljet, ovat käyneet melkein pesässä sisällä ruokaa etsien. Ahma on todennäköisesti käynyt aiemmin syksyllä paikalla ja avannut pesän majavasaaliin toivossa ajattelen. Varmaan aterian sai, sillä nyt paikka ainakin on asumaton.

Jokivarressa ihastelen laskevaa aurinkoa ja sen aiheuttamaa haloilmiötä, otan muutaman kuvan ja nautin näkymästä. Pehmeän voimakas oranssinen valo kultaa puunlatvukset ja antaa lumimaisemalle kauniin sävyn. Pakkanen on kiristymässä, se tuntuu suksen luistossa ja etenkin kasvoilla nenä ja poskipäissä.

Järvellä kelkkauralla hiihto on todella nahkeaa. Suksi tarraa kuin santapaperilla hiihtäisi, valittaa kuin reen jalas vingahtaen joka potkulla. Tämä se hyvää reeniä on tuumaan kun paarustan uraa kohti Matkalahden parkkipaikkaa. Autolle saavun klo 16.00 suunnitelmani mukaisesti. Pakkasta auton mittarin mukaan on -23,4 astetta. Jäällä sitä varmaan on pari astetta enemmän, ajattelen. Matkaa kertyi tälle retkelle hieman yli 22 km, josta umpihiihtoa reilut 12 km. Mieli virkeänä kertaan kauniita maisemakuvia retkeltäni  ja olen tyytyäinen kokemaani,  vaikka en peuran jälkiä vielä löytänytkään.


Kuvia retkiltä:https://picasaweb.google.com/107534911036402479172/NettisivujenKuvia

Ruunaan luonnonsuojelualue 18.01.2012

Talvinen luontoretki Ruunaan luonnonsuojelualueella
 kuvassa Korpilahdensuolla

Auringonlasku Lieksan joella

Säynäsemänlampi

Hirven jäljet Korpilahdenkankaalla

Mielessäni on jo kauan aikaa ollut toive lähteä talviselle luontoretkelle Ruunaan järven takaiselle luonnonsuojelualueelle. Järven takaiset erämaat ovat tavalliselle kulkijalle melko vaativat tavoittaa talviaikana ja kesäisinkin. Suurin osa tuosta kauniista lähes koskemattomasta erämaasta sijaitsee valtakunnan itärajaan rajaoittuvalla rajavyöhykkeellä, jossa liikkuminen ilman erityistä rajavyöhykelupaa on kielletty.  Osa suojelualueesta sijoittuu kumminkin liikkumiselle sallitulle alueelle, mutta on tavoitettavuudeltaan normaali retkeilijälle hankala saavuttaa. Teitä suojelualueelle ei tule ja varsinkaan talviaikana alueelle pääsee pääasiassa vain kahta koko talven aurattuna olevaa yleistä tietä; Ruunaan järven etelärantaan Itkiinpohjaan tulevaa tietä ja Ruunaan järven pohjoispäässä Matkalahteen tulevaa tietä.

Itselläni rajavyöhykelupa on. Palvelinhan rajavartiolaitoksessa lähes 29 vuotta ja nykyisessä työssäni luonto-oppaana toivon saavani opastettavia myös tuolle niin vähän tunnetulle, eristetylle ja todelliselle erämaa-alueelle.

Vaelteleehan alueen soilla ajoittain metsäpeuroja Venäjän rajan takaa ja taivaalla kaartelee maakotka ja onhan alueella varsin runsas hirvikanta. Suojelualuetta rajoittaa siis idässä valtakunnan raja, kaakossa Venäjältä Ruunaan järveen virtaava Lieksan joki, lännessä suuri lähes 20 km pitkä ja 1,5 km leveä Ruunaan järvi ja luoteessa taas Venäjältä Ruunaan järveen laskeva Tuulijoki.

Alue on mitä erinomaisin erämaa vaeltajalle, melojalle ja erämaisista maisemista nauttivalle luontoretkeilijälle. Alueella ei ole merkittyjä reittejä juuri ollenkaan, mutta Ruunaan vesistön rantamaisemiin on Metsähallitus rakentanut useita nuotiopaikkoja taukopaikoiksi. Tietoa alueesta löytyy Metsähallituksen sivuilta www.luontoon.fi.

Pakkasin siis reppuuni tarvikkeet päivän retkeä varten ja suuntasin asuntoauton keulan kohti Itkiinpohjaa. Valitsin päivän säätietojen mukaan niin kuin yleensä teen. Odotukset ovat korkealla auringon näyttäytymisen suhteen. Onhan takana useita retkiä; pilvisiä, harmaita ja pimeitä päiviä ennusteista huolimatta. Mutta tietenkin sydäntalvi meillä pohjolassa on pimeä.

Saavun Itkiinpohjaan, johon yleinen tie päättyy. Tien pää on merkitty opaskarttoihin myös matkailuajoneuvon paikoitukseen. Tiedän, että Ruunaan järvellä kalastavat pysäköivät autonsa ja peräkärrynsä tien päähän ja joskus alueella on ahdasta, mutta nyt paikalla on vain yksi maasturi peräkärryineen. Autolta on lähdetty moottorikelkalla järvelle, ilmeisesti verkkomiehiä. Yhtään matkailuajoneuvolle tarkoitettua taskua ei ole avattu, joten peruuttelen autoni kulmaan, jossa se olisi mahdollisimman vähän kenenkään haittana ja kääntymistilaa isommallekin autolle alueelle vielä jäisi. Silmiini pistää tien laidassa oleva hassu kyltti, jossa kielletään pysäköimästä tien päähän aurauskaluston liikkumista varten. Eli pysäköintialue, jossa ei saa pysäköidä, melekosen omituista. Onneksi lunta ei sada, tiet on jo aurattu ja hyvin onkin ja luvassahan on poutaista, uskoakseni.

Autossa puen upo uuden lumicamo-puvun päällimmäiseksi, reppu selkään, ovet lukkoon ja kunnon Lampisen tervatut puusukset jalkaan ja eikun menoksi. Lasken myötämäen jäälle mootorikelkan jälkeä ja huomaan onnekseni, että jäällä menosuuntaani on merkitty vahva moottorikelkkaura, jota tietenkin osasin aavistella, sillä onhan Ruunaan järvi kalaisa ja suosittu verkkomiesten kohde. Pakkasta on vajaat -8 asetta, melko tyyni, täysin pilvessä ja kohta jo lumihöytyvät putoilee taivaalta. No se siitä auringosta. Huomaan, että jäälle kelkan jäljille on noussut vettä. Onneksi se on jäässä ja suksi luistaa hyvin. Muutaman sadan metrin hiihdon jälkeen koukkaan uralta umpihankeen kokeillen lumen kantavuutta. Pian kuitenkin palaan takaisin paanalle, koska lumen alla hölskyy sula vesi, joka välittömästi nousee ladun läpi  tummaksi nauhaksi. Onneksi ei kerenny suksi vielä kastua. Tasaan vauhdin sopivaksi, jottei paita kastuisi hiestä ja etenen kohti noin neljän kilometrin päässä olevaa Suusaarta. 

Verkkojatoja näkyy siellä täällä uran varrella ja havaitsen ainakin kolme verkkoporukkaa tällä hetkellä olevan kokemassa pyytöjään, kaikilla moottorikelkat kulkuvehkeinään. Ruunaan vesistöllä moottorikelkkojen käyttö on sallittu, mutta muuten luonnonsuojelualueella ei.

On kuin olisi palannut jonnekin paratiisiin. Mieli on rento ja kevyt, ei häiritse meedia eikä mukaan häly. Ahneus ja markkinavoimat ovat kaukana. Täällä voi olla sinut kaikkien eläväisten kanssa ja aistia luonnon alkuvoimaisuuden ja aitouden.

No paita kastui kumminkin ja nyt on riisuttava ainakin yksi ohut pusero alta pois. Stoppaan Suusaaren kupeeseen, kevennän varustusta ja samalla otan ensimmäiset valokuvat harmaasta järvimaisemasta. Kuuntelen ja vedän raitista talvi-ilmaa keuhkoihini. On hiirenhiljaista! Vain oman sydämeni äänet kuulen korvissani. Otan kulauksen vettä ja jatkan matkaani. Suusaaren päähän loppuu kelkan jäljet. On kääntänyt ympäri ja palannut takaisin tulouralleen, kelkkamies. Edessäni on Lieksanjoen lasku-uoma Ruunaan järveen. Mitenkähän jää kantaa? On ollut niin lauha talvi ja lunta on tullut suojaamaan vähäisenkin jäätymisen, ja tuo virran vaikutus. Olen suunnitellut kiertäväni tarpeeksi kaukaa jokisuun järven puolelta, jotta reitti olisi turvallinen. Hetken päästä havaitsen jään yli tulevat vanhat hirven jäljet mantereelta kohti Suusaaren pohjoispäätä. Jos kerta hirvi on tuosta mennyt, niin kyllä se minuakin sitten kantaa ajattelen ja työnnyn kohti 300 m päässä olevaa vastarantaa. Jään päälle kertynyt paanne on kovaa ja kantaa hyvin. Lähellä vastarantaa on lumista ja siellä tunnen sauvan alla taas vettä jään päällä. Nopeutan kulkuani ja koetan mahdollisimman kevyesti liu'uttaa rantatörmälle kastamatta suksia. Rantahetteikössä näkyy useita sulia silmäkkeitä, maa ei ole roudassa.

Rannalla kaivan taskustani kartan, varmistan oikean suunnan ja jatkan umpea kahlaten kohti rämettä. Lumi kantaa kohtalaisen hyvin, upottaa noin 10 cm verran, luisto ei ole kovin hyvä, mutta puusuksi on helppo hiihtää. Aina se pitää sen minkä metsäsuksen tarvitsee. Rämeen laidassa kuvaan lumikon jälkiä. Lumikko on pitkillä loikillaan edennyt pitkin rantaa. Vanhoja hirven jälkiäkin on suolla useita. Rämeeltä suuntaan kahden kuivanteen välistä laajalle suoalueelle, jossa toivon näkeväni lisää jälkiä ajattelen. Ennen suolle laskeutumista on taas pysähdyttävä huilaamaan. Lasken repun suksille ja siemaisen pullosta hieman vettä samalla tähystäen suolle ja kuunnellen tarkasti. Erämaa on kuitenkin vaiti ja maisema rikkumaton. Kauaa en paikoillani ole, sillä pian alkaa koleus tuntua kostealla iholla ja kaipaan taas liikettä. Valitsen reitin harvaa kitupuustoa kasvavan suon yli kohti seuraavaa kangasta. Matkalla pysähdyn pienen avoimen nevan laitaan ottamaan muutaman kuvan ennen kuin jatkan kankaalle. Olen jo täysin erämaan lumoissa. Kankaan reunassa havaitsen hirven jäljet. Siinä hirvi on kulkenut kankaalla metsän suojassa ruokaa etsien. Lunta kankaalla on noin 40 cm ja suolla hiukan enemmän. Jäljistä päätellen hirvi ei ole ollut kovin isokokoinen ehkä naaras. Yksin ja rauhassa elikko on elinaluettaan tarponut. Taas tiheän kuusta kasvavan rämeen läpi sulia silmäkkeitä kierrellen pienelle purolle, joka laskee Säynäsemälammille. Puron varressa huomaan hirven pudonneen matalaan uomaan, ponnistaneen sieltä ylös ja jatkaneen sitten puronvartta kohti pohjoista. 

Taukopaikalle on puron vartta matkaa lähes kilometri. Heikko lumisade on tauonnut ja taivaalla näkyy suuria kirkkaan sinisiä aukkoja. Kohta muuten paistaa aurinko, ajattelen, ja sujuvin potkuin suuntaan kohti Säynäsemälammin taukopaikkaa tulistelemaan taukotulille. Kierrän lammen rantaviivaa, koska jäällä on vettä. Yksinäinen korppi laulaa kauempana edessäpäin ja aurinko luo kaunista orannsinpunaista valoaan latvustoihin, huikeeta. Kohta olen taukopaikalla, joka on koskemattoman lumen peitossa. Hiihdän suoraan puuvajalle, teen sylyksen kuivaa pilkettä kirveellä, otan klapin syttytervasta ja palaan nuotiopaikalle. Potkin lumet tulisijasta syrjään ja kohta loimuaa paikalla lämpimät tulenliekit. Kuulostelen korpin laulua makkaran paistuessa tulen loimussa. Asetan kameran jalustaan ja kuvaan vitkalla muutaman nuotiokuvan kauniiseen auringonpaisteiseen vastavaloon.

Pian kaakon suunnasta kuuluu moottorin jylinää, terästän kuuloani, ääni voimistuu ja kohta tunnistan tutun rytmin äänessä. Sieltä on tulossa rajavartiolaitoksen helikopteri valvontalennolla rajaa seuraten rajaetelästä rajapohjoiseen. Otan vaistomaisesti kellon ajan ylös ja seuraan, kun ääni on kohdallani ja pian kaikkoaa kohti luodetta. Muistuu työura mieleeni. Niin monesti itse ole noilla lennoilla mukana ollut ja rajaa valvonut, että melkein tulee ikävä noita aikoja ja hyviä työkavereita. No nyt saan täällä turvallisesti vaeltaa näissä erämaissa tietäen, että rajaa valvotaan kaikissa olosuhteissa ja kaikkina vuodenaikoina. Noista hyvistä ajoista jäi minullekin vahva kaipuu erämaihin ja luontoon.

Kauniissa auringon kultaamassa maisemassa jatkoin taukopaikalta lammen kautta kohti Lieksan jokea. Toivoin lammella näkeväni peuran jälkiä, mutta niitä ei siellä tällä kertaa ollut. Korppi tuossa lentää ohitseni. Kilkattaa äänellään, kieppaa lentonsa väliin selälleen kohdallani. Toistaa tempun useasti. Tuli muuten tervehtimään kulkijaa ja taitaa olla korppikin mielissään kevään, olisikohan ensimmäisistä auringonsäteistä, jotka lupailivat jo kuin kevään airueina valoisempien aikojen lähestyvän.

Korppi lentää tiehensä. Editseni lentää jokin haukka nopein siiveniskuin, väliin liitäen. En kerennyt sitä tunnistamaan, kun jo metsän sekaan sukelsi. Usvaa nousee sulkupuron suolta, kuvaan näkymät, pakkanen on kiristymässä. Pakkasusvaa nousee nopeasti maiseman ylle ja Lieksanjoen uoma ja ympäristö on jo kokonaan usvan peitossa. Lämpötila laskee melko nopeasti -15 C asteeseen. Kuvaan joen ranalla hirven jäliä ja kaunista auringonlaskua usvan seassa. Joen rannassa pysähdyn. Jatkaisiko joen yli vai rantoja myöten tuloreitille. Päätän seurata rantaa kohti jokisuuta, sillä parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan sanonta nousee mieleeni vahvasti.

Pakkanen tuoksuu tuoreelle, päivä hämärtää jo hieman. Näen joen rannalla riekon jälkiä, runsaasti hirven jälkiä varsinkin Korpivirran ja Korpilahden alueella. Miten ovat uskaltaneetkin virran niskalta joen yli kulkea. Tuossa kumminkin ovat kääntyneet pois samoin vastarannalla näkyy kohta, jossa hirvet ovat tapautuneet joen jäälle, mutta kääntyneet pois. Olisiko vaisto varoittanut vaarasta. Minkki oli jättänyt loikkajälkensä myös rantamaastoon. Hiihtelin päivän hämärtyessä jokisuulle, sieltä edelleen aamulliselle jäljelleni ja takaisin jäälle. Pysähdyin järven rannalla siemaisemaan taas vettä, joka oli nyt jäätynyt pullossa hileiseksi jäähötöksi.

Jäällä aamupäivällisille jäljilleni oli noussut vesi. Tunnustelin ladun reunalta kantavampaa hankea ja koetin kevyin nopein potkuin edetä kohti tuttua kelkkauraa kastamatta suksia. Päivä alkoi jo hämärtää, kun olin päässyt takaisin tulouralleni. Matkaa olisi vielä tuo reilut neljä kilometriä jäljellä kelkkauraa hiihdellen.

Saunasaarten kohdalla pysähdyin katsomaan ohitse lentävää korppia. Korppi kilkahteli samalla tavalla kuin päivällä näkemäni. Heittäytyi lennossa välillä siivet supussa selälleen ja taas siitä takaisin normaaliin lentoon. Korppi teki tempun useaan kertaan kuin esitellen lentotaitojaan minulle. Harjoitelleenko jo soidinlentoa kevät mielessä tai muuten on tyytyväinen oloonsa ajattelin. 

Tunti siinä meni järven selkää hiihtäessä. Päivän pimetessä näkyi pieni valon tuiju pienen mökin harmaan saunan ikkunasta. Joku siellä virittää saunaan jo valkeaa. Tekee jo minunkin mieli saunaan rentouttamaan päivän rasitukset kehosta. 

Loppumatka jäällä sujui joutuisaan. Autolla välineiden huolto ja pakkaus ja kotimatkalle kevein rentoutunein mielin. Illalla kuuma sauna kotona kruunasi koko päivän.

Täytyyy ensiviikolla palata taas sinne erämaahan. Kyllä ne peurat varmaan vielä löydän, ajattelen kun vaivun illalla syvään uneen.

Retkille kauniiseen luontoon www.caret.fi
Lisää kuvia: https://picasaweb.google.com/107534911036402479172/NettisivujenKuvia

Patvinsuolla 4.1.2012

Suden jäljet pitkospuulla 18.12.2011.

Sininen hetki 18.12.2011 klo 15.00 Suomujärvi

Riekon lumikieppi 4.1.2012

Majava kurkkaa kulkijaa 5.1.2012

Suolla hyvä hiihtää, kun hanki kantaa 4.1.2012

Kerkesi edellisestä tarinasta aikaa hiukan vierähtää. Siinä meni Joulu ja alkoi vuosi uusi. Toki kävin Patvinsuolla ennen Joulua 18.12.2011 tutkailemassa, miten luonto elää vuoden pimeimpänä aikana. Tuona päivänä aurinko nousi klo 09.40 ja laski jo 14.15 näillä Lieksan korkeuksilla. Ns sininen hetki koitti  hiukan ennen klo 15.00, jolloin onnekseni satuin juuri Suomujärven rantamaisemaan kuvatakseni tuon kauniin hämärän valon. Retkelläni 18.12.2011 kuljin suolla jalkaisin. Lunta oli noin 15 cm ja lämmintä +2 astetta. Tuuli kohtalaisesti idästä ja satoi välillä räntää ja väliin vettä. Suo ei enää kantanut kulkijaa kuin paikoin, johtuen lämpimistä säistä, ja oli kuljettava pitkostettuja polkuja. Luonnosta löysin kuitenkin yllättävän paljon elämää. Heti aluksi kohtasin suden jäljet pitkoksella, näin pari riekkoa läheltä, pääsin tutkimaan metson tuoreita syönnöksiä ja jätöksiä, seurailin hirven ja ketun jälkiä ihmettelin pienten hömötiaisten vikkelää ruuanetsintää suometsikössä. Päivä oli antoisa ja hyvillä mielin palasin piparintuoksuiseen kotiin odottamaan Juhlista suurinta.

Koitti vuosi uusi ja ensimmäinen vuoden retki Patvinsuolle 4.1.-5.1.2012. Päätin siis myös yöpyä siellä Kurkilahden parkkipaikalla asuntoautossani. Laitoin auton parkkiin ja tuvan lämpeemään ja suuntasin suolle. Joulun alla kohtaamani suden jäljet oli lumi peittänyt. Jälkien kohdalla näkyi vain kuumottava suksi latu, joka suuntasi jälkien suuntaan suolle. Liekö ollut hänkin eläimistä kiinnostunut vai, mitä lie suden jäljille lähtenyt.

Nyt täytyi suksin edetä. Lunta oli parin viikon aikana kertynyt reilut 30 cm. Onnekseni lauhojen suojakelien ja  viimeisen pakkasyön seurauksena allani hanki kantaa ja liukkaalla hyvin tervatulla puusuksella matka sujuu. Pakkasta on parin asteen verran, taivas täysi pilvessä ja kaakosta puhaltaa navakka tuuli. Suuntaan avoimelle suolle, koska siellä hanki kantaa parhaiten. On täällä muutkin hiihdelleet, näkyy useammat suksen ja ahkioiden jäljet. Seurailen jonkin matkaa Teretin lintutornille menevää reittiä tavoitteena edetä sitten Nälämä joelle ja edelleen kiertää Hulkkosen saari ja palata Olkkosen saaren kautta Kurkilahteen. Matkalla tapaan riekon talvisen lepopaikan lumikiepin, josta lintu on kohonnut hetki sitten siivilleen jättäen jälkensä ja jätöksensä. 

Sääennuste lupasi päiväksi osittain selkeää, mutta väliin pyryttää niin sankasti lunta, että näkyvyys huononee olemattomiin. Etenen kartan mukaan metsäsaarekkeita kiintopisteinä pitäen ja väliin puhelimen paikannusta käyttäen. Kyllä nykyajan tekniikka on kulkijan hyvä apu niin kauan kuin akussa on virtaa. Pidän puhelimen vedeltä suojaavassa kotelossa päällimmäisen vaatekerran alla lämpimässä, jotta se olisi käyttökunnossa koko reissun ajan. Kiimakankaan reunalla kohtaan suolla näädän tuoreet jäljet. Iso on eläin ollut, miksikähän suolla juoksennellut. Kohta se selvisi; tuossa on toisetkin jäljet ja lumella selvä keltainen merkkaus. Siinä on ollut ilmeisestikin uros ja naaras kisaillen liikkeellä, ilmeisesti lemmen retkillä jo, kevättä rinnassa! Kuvaan jälkiä ja jatkan kohti Nälämäjokea. Tällä kohtaa Nälämäjoki kulkee sankkametsäisessä korpinotkossa molemmin puolin aava suo. Joki laskee Nälämäjärvestä Patvinsuon halki Koitereeseen mutkitellen väliin avoimella suolla ja väliin korpiryteikön ja puiden reunustamana. On mukava pitää taukoa joen varrella ja katsella koskematonta luontoa. Tuoreita näädän jälkiä näkyy vähän väliä myös hirvet pitävät jokivarren ryteikköjä suojaisina ja ravinteikkaina asuinalueina. Jää kantaa joessa, mutta joen reuna-alueen hetteiköt ovat aivan sulia. Varon kastelemasta suksia ja joudun etenemään lumimättäältä toiselle tavoittaakseni kantavan metsäisen vastarannan. Jokivarren kuusitiheikön takana avautuu harva suometsä ja metsän takana tavoitteeni Hulkkosen saari. Hiihtelen saarta kohden yli lukuisten hirven jälkien ja makuupaikkojen. Saaren reunassa hirvi on kalunnut nuoren männyn rungon kaarnan paljaaksi. Liekö kivennäisten puute ja miksi juuri tuo puu on ollut kelvollinen ihmettelen? Pysähdyn saaren rantaan tutkimaan kovaksi poljettua aluetta tuulenkaadon juurakon takana. Paikalla on useiden hirvien jälkiä pienellä alueella, joskin jo hieman lumen peittämät. Hiihdän saarta ympäri oikealle kaartaen seuraillen lähellä metsän rajaa. Saari on muutama kilometri ympärysmitaltaan avoimen suon ympäröimä, joten eksymisen vaaraa ei ole. Saaren keskivaiheilla tapaan aivan tuoreet hirven jäljet sekä makuupaikan. Jäljistä päätellen eläin ei ole ollut kovin suuri, ehkä naaras, ja liikkunut yksin. Tutkittuani jälkiä tovin siirryn takaisin suolle ja jatkan kiertämistä Olkkosen puoleiselle sivulle. Tarkistan kartasta suunnan ja jatkan avoimelle suolle. Jätän Hulkkosen taakseni. Olisi mielenkiintoista joskus palata tuolle keitaalle ja tutkia se myös sisäosiltaan, jos saisi kuvatuksi vaikka hirvet, jotka siellä asustelevat suojassa rauhaisella alueellaan. Avosuolla tuntuu kuin tuuli olisi voimistunut, puree kasvoja pisteliäästi vastatuuleen hiihtäessäni. Nälämäjoelle on reilu puolitoista kilometriä. Hiihdän kohti joen varressa näkyvää pientä metsäsaareketta, harvaa hidaskasvuista koivikkoa, jota jokin kitukasvuinen mänty ryydittää. Jonkin matkan päästä metsiköstä pistää silmään pieni matala hirsikehikko, joka on tutkittava. Muutama hirsivarvi kohoaa matalalta muuta ympäristöä korkeammalta pieneltä saarekkeelta. Kooltaan n 3m x 3m kehikossa on kolmella seinällä muutama hirsivarvi, katon jäänteitä ei ollenkaan ja yhdessä nurkassa pieni kivikeko. Kivikekoon on asteltu muutamia kiviä päällekkäin kuin muistomerkiksi. Mikähän lie paikan historia pohdiskelen. Tarkemmin tutkittuani sisäseinien hirsistä löytyy kaiverruksia; nimiä, nimikirjaimia, muutama vuosiluku ja säännöllisiä puukon viiltoja. Vanhin näkösällä oleva vuosiluku on 1911, joten rakennelman täytyy olla vanha. Kuvaan kehikon ja kirjoitukset, ehkä saan selville mitä varten se on rakennettu. Kansallispuistossa näkyy luonnollisesti ihmisen toiminnan jäljet pitkältä ajalta. Aluetta on hyödynnetty menneinä aikoina monella tavalla; näkyy kirveellä kaadettujen puiden kantoja, jokivarren heinikoita on käytetty karjan rehuna jne. Unohtamatta viime sotien partisaanien toimintaa. Venäläiset partisaanithan tekivät lukuisia tuhoamisretkiä Lieksan kyliin juuri pitäen Patvinsuon erämaa-aluetta tukeutumisalueenaan. Näissä mietteissä suuntaan sukseni kohti Olkkosta. Kohta alkaa päivä loppua ja matkaa on vielä useita kilometrejä. Olkkosen reunametsikössä tapaan taas muutamia latuja ahkion jälkineen. Varmaan sama ryhmä hiihdellyt täälläkin. Mikäs on vaeltajan vaeltaa tällaisella kelillä. Suuntaan tuttujen maisemien kautta poikki Olkkosen saaren. Etsin tuulen suojaisen kallion reunan ja päätän pitää  vähän pitemmän tauon. Pitkä hiihto tuntuu jo hieman jaloissa, paita on kostea hiestä, tekee mieli paistaa makkarat. Pitää viivähtää hämärtyvän päivän sininen hetki kiireettä nauttien pienen nuotion lämmöstä ja syvästä luonnon rauhasta. Tunti siinä helposti meni. Enää viimeinen rypistys kohti Kurkilahtea ja odottavaa lämmintä autoa.  Meinaa pimeys tehdä tepposensa, alkaa maisema muistuttaa toistaan ja yksityiskohdat kadota. Pienen mutkan jälkeen näen kuitenkin tutut vanhat männyn latvat ja olen perillä. Huollan sukset ja kampeudun lämpöiseen autoon. Tämä on reissun paras hetki; kuivaa ylle, kuuma tee kuppiin   ja hieman murenta rinnan  alle. Ramasee niin mukavasti, tuuperrun parivuoteelle peitteen alle syvään rentouttavaan uneen. Huomenna tätyy käydä tervehtimässä majavaa Surkanpurolla ajattelen, kun uni saapuu.

Aamulla herään tuulen puuskiin. Lämpömittari näyttää +1 lämmintä ulkona, sataa räntää. Saattaapi suksi takellella ajattelen aamupalaa syödessäni. Päätän ajaa auton opastuskeskusken parkkipaikalle, on vähän lyhempi matka hiihtää. Yöllä on satanut kymmenkunta senttiä uutta lunta ja erämaa on puhtaan valkoinen. Perillä laitan sukset hiihtokuntoon,vesipullo taskuun, kamera ja kolmijalka kaulalle ja menoksi. Heti aluksi suksi tökkää, tuli suksilla kävelyretki tälle päivälle tuumaan. No matkaa ei ole kuin neljä kilometriä, käyn morjestamassa majavaa. Perille päästyäni paita on märkä, mutta majavarämeen kauneus kuittaa haitan pian. Puro on sula samoin hetteet alueella. Pysähdyn muutaman kuvan oton jälkeen lähelle majavan pesää toivoen majavan tulevan kurkkaamaan kulkijaa, kun kuitenkin tietää jonkun tulleen pesälleen. Asettelen jalustan paikoilleen. Laitan kameran valmiuteen ja suuntaan kohti sulaa lamparetta, jossa kelluu kaluttuja puunkappaleita. Yht'äkkiä majava on aivan edessäni kolmen metrin päässä. Nyt, jos ei koskaan, painan laukaisinta, majava huomaa liikkeeni ja lattahäntäänsä paukauttaen sukeltaa tiehensä. Tarkistan heti kuvan, toivottavasti onnistuin. Onneksi kaveri tallentui muistikortille ja mietin, että olipa tämä kokemus vaivan arvoinen, kannatti suksin kävellä. Odotan paikalla hiljaa tunnin verran toivoen majavan tulevan tarkastamaan, vieläkö olisin alueella. Ilmakupla poksahtaa hiljaisesti lähistöllä, valmistaudun kuvaamaan, mutta vain hyyhmäinen vesi vähän häilähtää majavan sukeltaessa ohitseni näyttäytymättä. Tunnin seisominen paikallaan aiheuttaa vilun väristyksiä. On aika tarpoa autolle ja aloitaa kotimatka hyvillä mielin siitä, että majava voi hyvin.

Retkille kauniiseen luontoon: www.caret.fi
Kuvia retkiltä: https://picasaweb.google.com/107534911036402479172/NettisivujenKuvia