Metsäpeuran jäljillä 23-24.2.2012

Metsäpeuroja tiellä

Luminen peurametsä

Ruokailemassa

Jäkälää syöty 80 cm lumen alta

  

Rämeellä syöty luppoa kuusista

 Olen jo parilla aikaisemmalla retkellä koettanut löytää talvehtivia metsäpeuroja Lieksan alueelta lähinnä
Ruunaan suojelualueelta, jossa niitä vielä kymmenisen vuotta sitten vaelteli, mutta tuloksetta. Metsäpeurahavainnot Lieksan alueelta ovat lähes tyystin hävinneet, joten mielenkiinto kohdistuikin sitten Kainuun suuntaan, jossa villiä metsäpeuroja edelleen vaeltelee talvilaitumilla pienissä ja suuremmissa tokissa.
Kysyin oppaakseni ystävääni ja luontokuvausta innokkaasti jo vuosikymmeniä harrastanutta Aria. Peuroja aikaisemminkin kuvannut Ari lupautuikin onnekseni reissuun mukaan ja olin siitä erityisen iloissani. Ari tiesi suurinpiirtein alueet missä peuroja olisi ja neuvoisi minulle tarkemmin ammattitaidollaan peurojen tarkkailun ja kuvauksen saloja. Samalla tulisi testattua matkailuauton sopivuutta talvisella kuvaussafarilla.
Suuntasimme matkailuauton nokan aikaisin aamusta kohti Kuhmoa pienoisessa lumisateessa. Päiväksi oli luvassa sankkaa lumisadetta ja illaksi jo kirkastuvaa säätä. Valitsimme reitiksemme päätien Nurmeksen kautta, sillä pienemmät tiet eivät tietenkään olisi ensiksi aurattuja ja ne tulevat liikenteen alla helposti polanteisiksi ja pahkuraisiksi, jolla ajaminen raskaalla autolla on suorastaan kärsimystä.
Nurmeksen kautta Kuhmoon tie oli aurattu melko hyvin, joskin Kuhmossa satoi vielä sankasti lunta. Ajoradalle oli kertynyt lunta paikoin lähes 15 cm. Jäätyvät pyyhkijät jaksoivat pitää vain vaivoin tuulilasin puhtaana ja lumi paakkuuntui pyörän koteloihin ja alustaan kuin kitti. Pysähdyimme Kuhmon keskustassa tankkaamaan ja ruokaostoksille. Samalla puhdistin kotelot, lasit ja perävalot lumesta, joka alkoi hieman jo jäätyä sään hivenen seljetessä. Ruokailimme pienessä kahvilassa keskustassa herkullisen aterian ja jatkoimme matkaa kohti peuramaita jo kirkastuvassa säässä.

Iltapäivällä käytimme pari tuntia Arin tuttavan luona vierailuun. Saimme hyviä neuvoja paikasta, mistä peuroja kannattaisi etsiä. Tulimme ilmoitetulle alueelle noin kello 15.00 aikoihin. Ajoimme autolla pitkin kyläteitä, sivuteitä ja metsäteitä tuoreita jälkiä etsien. Näimme alueella runsaasti vanhoja peuran jälkiä ja polkuja sekä syönnösalueita. Päätimme lopulta paikan mihin auto ajetaan yöksi yöpymistä varten ja vasta seuraavana päivänä hiihtäisimme suksilla peuroja tarkkailemaan. Valitsemamme yöpymispaikka sijaitsi korkealla männikköisellä mäellä, jonne johti kapea traktorilla lingottu tie. Hyvin kuitenkin vaaralle noustiin, kun ensin hieman hiekoitimme hiekotussoralla loppunousua pidon varmistamiseksi. Lapioimme auton parkkiin tienristeykseen mäen päälle, laitoimme keulapeitteet paikoillleen ja "tuvan" lämpiämään. Hetken päästä autossa oli kodikkaan lämpöistä. Kuumat teet höyrysivät mukeissa, kun iltapalaa nautimme suunnitellessamme seuraavan päivän koitoksia peurasafarilla. Äkkiä aika kului tarinoidessamme ja iltaoimien jälkeen uni maittoi mukavasti.

Aamulla herättiin kuudelta hyvin nukutun yön jälkeen, nautittiin tuhti aamupala ja laittauduttiin suksille. Laskimme ensin tuon tulosuunnassamme olleen mäen tienviertä alas ja kas heti mäen alla kohtasimme peuratokan. Tokka oli laiduntamassa aivan tulotiemme varrella ja säikähti nyt ilmaantumistamme paikalle. Nopeasti tokka oli kauniissa jonossa, kun se helpon näköisesti kiirettä pitämättä jolkotteli poispäin meistä pienelle suolle ja edellleen kohti männikköistä vaaran rinnettä. Koetimme kuvata näkymää minkä ehdimme. Kohdallani tien varressa oli puustoa ja peurat näkyivät oksiston läpi, joten kovin hyviä otoksia emme tässä kohtaa saneet. Pian peurat olivat näkymättömissä ja jatkoimme hakatulle aukolle tarkastelemaan peurojen syönnöstä.
Lunta hakatulla aukolla oli noin 50-60 cm ja helponnäköisesti peurat olivat jäkälää lumen alta löytäneet. Peurat haistavat jäkälän lumen lävitse, joten ne tietävät tarkalleen mistä kaivaa.
Aukolta siirryimme rämeelle pienen puron varteen. Siellä peurat olivat syöneet kuusista luppoa.

Ajatuksena oli kiertää hiihtäen tuulen alle pari kilometriä ja nousta sieltä sitten kohti peuroja niitä säikyttämättä.
Hiihdimme rämeellä, jossa ei ollut juurikaan kantaavaa lunta ja suksi upotti lähes polveen. Matka edistyi hiljakseen ja paita kastui. Vuorottelimme ladunaukaisussa ja tauotimme kulkuamme kuulostellen ja tähystäen ympäristöä. Joen jäällä näkyi runsaasti vanhoja peuran jälkiä, olivat hamunneet rantapenkereistä syötävää varpuja ja jäkälää. Joelta nousimme jyrkän penkan ylös ja edelleen mäen rinteelle. Äkisti Ari keulalla pysähtyi jä näytti kädellään, peuroja. Kamera nousi automaattisesti kuvaajan poskelle ja alkoi nakuttaa kuvia sarjalla automaatisesti. Itse en aluksi nähnyt mitään ja jouduin varovasti hiipimään Arin vierelle ennekuin huomasin edessä n 100 m päässä ohitsemme jolkottavan  viisi peuraa. Eivät olleet meistä tietoisia, kun eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Se tilanne meni nopeasti. Kuvasimme kuitenkin syönnösjälkiä paikalla. Lunta mittauksen mukaan eräässä kohden oli 80 cm ja sieltä peura oli jäkälänsä löytänyt.
Nousimme nuorta männikköä kasvavalle harjulle. Harjulla oli runsaasti peuran jälkiä ja melko tuore moottorikelkan jälki. Arvelimme sen olevan metsäpeuran tutkijoiden kelkan. Näkyvyys männikössä oli kohtalainen, kun hiihdimme varoen välillä sauvoja ylhäällä pitäen eteenpäin. Lumi metsässä oli pehmyttä ja hiihtomme ääniä ei juurikaan kuulunut. Keskustelimme kuiskaten ja pidimme yhteyttä käsimerkein välttäen kaikkea ylimääräistä ääntä.

Jokaiselle kumpareelle tulimme erittäin varoen kuulostellen ja tähystäen etumaastoa tarkoin. Äkisti Ari pysähtyi ja nosti kätensä pystyyn ja näytti suunnan ja sormillaan määrän peuroista. Siiryyin Arin tasalle ja näin pienen aukon laidassa kaksi rauhassa ruokailevaa metsäpeuraa. Männystä tukea hakien kuvasin peuroja suurimmalla mahdollisella kamerani zoom-asennolla. Vaikka matkaa peuroihin oli yli 100 m sain mielestäni kohtalaisen hyviä kuvia niistä, ks kuva ylhäällä. Seurasimme hetken peurojen ruokailua ja kun ne rauhallisesti siirtyivät pois näkyvistämme etuvasemmalle jatkoimme varoen matkaa. Tulimme suunnitellulle kääntöpisteelle, käännyimme vastatuuleen ja jatkoimme tuulen alla etenemistä. Kiertelimme männikössä ja tutkimme peurojen syönnöspaikkoja. Peurat olivat kalunneet myös yksittäisen männyntaimen, mutta vain muutaman yksittäisen huomioiden jälkien perusteella paikalla olleen eläinten määrän.

Tulimme tovin hiihdettyämme jälleen kelkan jäljelle, jota myöten etenimme pienelle mäelle, jossa kasvoi tukkipuuta, jota kulkusuunnassamme reunusti matalaa taimikkoa kasvava aukko. Ari hiihti takanani, kun selvitin hänelle sijaintiamme. Äkkiä käsi nousi osoittamaan peuroja aukolla, itsekin huomasin nyt peuroja, mutta etuoikealla metsän suojassa. Olimme hieman varomattomia. Peurat havaitsivat meidät ja nopeasti ne siirtyivät vastatuuleen metsän sisään. Molemmat onnistuimme kuitenkin pari kuvaa niistä ottamaan.
Nyt pidetään tauko ja nautitaan teet. Istuimme suksiemme päälle, söimme eväät kuuman höyryävän teen kera.
Olet sinä Ari melkoinen peuramies, kun huomaat peurat aina ennenkuin minä, sanoin syvällä kunnioituksella.
Harmittaa hiukan, tulimme varomattomasti tälle paikalle, olisi ollut hyvä tuohon aukolle noita Peuroja kuvata, totesi siihen Ari.

Tauon jälkeen jatkoimme harjanteen suuntaisesti kulkuamme. havaitsimme kaukaa vielä muutaman peuran. Emme kuitenkaan yrittäneet kuvata niitä. Nousimme tienpohjaa harjulle ja edelleen tienpohjaa autolle. Pidimme autolla pinen tauon ja teimme iltapäiväksi uuden reittisuunnitelman.
Jatkoimme autolta erästä lampea kohden. Tienpohjaa hiihtäessämme melkein törmäsimme vastaantuleviin peuroihin. Ari toppasi hiihdon, nakkasi rukaset hangelle, nosti kameran ja kuvaaminen alkoi. Peurat olivat kuitenkin havainneet meidät ja muuttivat suuntaansa metsän suojiin. En kerennyt kameraani nostamaan, kun tilanne oli jo ohi. Olivat tulossa meitä vastaan totesi Ari. Hiihdimme taas tienpohjalla kulkevaa kelkkauraa lammelle. Toivoimme näkevämme jäällä iltapäivälevolla olevia peuroja, mutta emme nähneet. Vain joku yksittäinen jälki risteili jäällä. Hiihdimme lammen jäällä hetken ja nousimme taas männikköiseen harjumaastoon. Taas Arilla oli käsi pystyssä ja osoitti peuroja olevan näköpiirissä. Pieni tokka eteni kumpareikon takana noin runsaan 200 m päässä vasten tuulta. Jatkoimme vahvaa peurajotosta hiihtäen samaan suuntaan tuulen alla. Saimme näköhavainnon kyseisistä peuroista vielä useamman kerran, mutta ne olivat aina niin kaukana, jottemme päässeet niitä kuvaamaan kunnolla. Tulimme taimikolle, varmistin suunnan navigattorilla ja etenimme metsätien pohjaa kohti tavoitteenamme olevaa isompaa auraamatonta tietä. Hiihdimme läpi tuoreen syönnösalueen ja taas löysimme muutaman yksittäisen kalutun pienen männyntaimen. Edessämme siirtyi hiljalleen tuo havaitsemamme pieni peurapartti tuulen yläpuolella rauhallisesti kulkien.

Tulimme tielle ja äkisti Ari huudahti, peuroja. Rukkaset ja sauvat putosivat siihen paikkaan ja alkoi vimmattu kuvaaminen. Noin parikymmentä peuraa oli edessämme tiellä 80 m päässä. Katsoivat rauhallisesti meitä kuin odottaen, kuvatkaa nyt olette sen ansainneet päivän hangessa tarvottuanne perässämme. Nyt pääsin avoimella paikalla ihailemaan noita alkukantaisia ja niin siroja eläimiä. Populaatio on vuosien myötä pienentynyt sadoilla eläimillä ja metsäpeurakannan arvellaan olevan tällä hetkellä ehkä reilusti alle tuhat eläintä.
Soisi näiden eläinten tulevaisuudessakin vaeltelevan Suomen saloja voimakkaana kantana niin kuin ne ovat vaeltaneet täällä jo ennekuin ihminen asutti Suomenniemen.
Oli hieno seurata tuota peuratokkaa, kun se lopulta siirtyi tieltä suolle ja pitkänä jonona toistensa jälkiä tarpoen eteni metsän suojiin. Suolla rivistä peurat oli helppo laskea ja tässä tokassa niitä oli peräti 32 eläintä.
Kuvasimme viimeiset otokset ja oli aika suunnata kohti autoa ja kotimatkaa. Hiihtelimme hyvillä mielin tienpohjaa, kun yht'äkkiä mootorikelkka kiisi edessämme mäenrinteen alas ja kohti juuri sitä lampea minne peurat olivat suunnanneet. Jäälle päästyään urheilukelkka lisäsi vauhtia ja kovalla pauhulla kelkka eteni niemen taakse. Varmaan peurat säikkyvät tuollaista menoa. Varsinkin kantavat vaatimet voivat menettää vasansa, jos kelkkailijat ajavat liian läheltä säikäyttäen eläimet, totesimme.
Purimme nopeasti leirin ja iltapäivän jo hämärtyessä aloitimme kotimatkan. Olimme onnistuneet näkemään tuon kauniin ja uljaan eläimen luonnossa, kuvaamaankin sitä. Erityisesti opin lisää metsäpeuran elinoloista ja käyttäytymisestä seuraamalla päivän ajan peurojen toimintaa talvisen kauniissa luonnossa.