Metsäpeuran jäljillä 23-24.2.2012

Metsäpeuroja tiellä

Luminen peurametsä

Ruokailemassa

Jäkälää syöty 80 cm lumen alta

  

Rämeellä syöty luppoa kuusista

 Olen jo parilla aikaisemmalla retkellä koettanut löytää talvehtivia metsäpeuroja Lieksan alueelta lähinnä
Ruunaan suojelualueelta, jossa niitä vielä kymmenisen vuotta sitten vaelteli, mutta tuloksetta. Metsäpeurahavainnot Lieksan alueelta ovat lähes tyystin hävinneet, joten mielenkiinto kohdistuikin sitten Kainuun suuntaan, jossa villiä metsäpeuroja edelleen vaeltelee talvilaitumilla pienissä ja suuremmissa tokissa.
Kysyin oppaakseni ystävääni ja luontokuvausta innokkaasti jo vuosikymmeniä harrastanutta Aria. Peuroja aikaisemminkin kuvannut Ari lupautuikin onnekseni reissuun mukaan ja olin siitä erityisen iloissani. Ari tiesi suurinpiirtein alueet missä peuroja olisi ja neuvoisi minulle tarkemmin ammattitaidollaan peurojen tarkkailun ja kuvauksen saloja. Samalla tulisi testattua matkailuauton sopivuutta talvisella kuvaussafarilla.
Suuntasimme matkailuauton nokan aikaisin aamusta kohti Kuhmoa pienoisessa lumisateessa. Päiväksi oli luvassa sankkaa lumisadetta ja illaksi jo kirkastuvaa säätä. Valitsimme reitiksemme päätien Nurmeksen kautta, sillä pienemmät tiet eivät tietenkään olisi ensiksi aurattuja ja ne tulevat liikenteen alla helposti polanteisiksi ja pahkuraisiksi, jolla ajaminen raskaalla autolla on suorastaan kärsimystä.
Nurmeksen kautta Kuhmoon tie oli aurattu melko hyvin, joskin Kuhmossa satoi vielä sankasti lunta. Ajoradalle oli kertynyt lunta paikoin lähes 15 cm. Jäätyvät pyyhkijät jaksoivat pitää vain vaivoin tuulilasin puhtaana ja lumi paakkuuntui pyörän koteloihin ja alustaan kuin kitti. Pysähdyimme Kuhmon keskustassa tankkaamaan ja ruokaostoksille. Samalla puhdistin kotelot, lasit ja perävalot lumesta, joka alkoi hieman jo jäätyä sään hivenen seljetessä. Ruokailimme pienessä kahvilassa keskustassa herkullisen aterian ja jatkoimme matkaa kohti peuramaita jo kirkastuvassa säässä.

Iltapäivällä käytimme pari tuntia Arin tuttavan luona vierailuun. Saimme hyviä neuvoja paikasta, mistä peuroja kannattaisi etsiä. Tulimme ilmoitetulle alueelle noin kello 15.00 aikoihin. Ajoimme autolla pitkin kyläteitä, sivuteitä ja metsäteitä tuoreita jälkiä etsien. Näimme alueella runsaasti vanhoja peuran jälkiä ja polkuja sekä syönnösalueita. Päätimme lopulta paikan mihin auto ajetaan yöksi yöpymistä varten ja vasta seuraavana päivänä hiihtäisimme suksilla peuroja tarkkailemaan. Valitsemamme yöpymispaikka sijaitsi korkealla männikköisellä mäellä, jonne johti kapea traktorilla lingottu tie. Hyvin kuitenkin vaaralle noustiin, kun ensin hieman hiekoitimme hiekotussoralla loppunousua pidon varmistamiseksi. Lapioimme auton parkkiin tienristeykseen mäen päälle, laitoimme keulapeitteet paikoillleen ja "tuvan" lämpiämään. Hetken päästä autossa oli kodikkaan lämpöistä. Kuumat teet höyrysivät mukeissa, kun iltapalaa nautimme suunnitellessamme seuraavan päivän koitoksia peurasafarilla. Äkkiä aika kului tarinoidessamme ja iltaoimien jälkeen uni maittoi mukavasti.

Aamulla herättiin kuudelta hyvin nukutun yön jälkeen, nautittiin tuhti aamupala ja laittauduttiin suksille. Laskimme ensin tuon tulosuunnassamme olleen mäen tienviertä alas ja kas heti mäen alla kohtasimme peuratokan. Tokka oli laiduntamassa aivan tulotiemme varrella ja säikähti nyt ilmaantumistamme paikalle. Nopeasti tokka oli kauniissa jonossa, kun se helpon näköisesti kiirettä pitämättä jolkotteli poispäin meistä pienelle suolle ja edellleen kohti männikköistä vaaran rinnettä. Koetimme kuvata näkymää minkä ehdimme. Kohdallani tien varressa oli puustoa ja peurat näkyivät oksiston läpi, joten kovin hyviä otoksia emme tässä kohtaa saneet. Pian peurat olivat näkymättömissä ja jatkoimme hakatulle aukolle tarkastelemaan peurojen syönnöstä.
Lunta hakatulla aukolla oli noin 50-60 cm ja helponnäköisesti peurat olivat jäkälää lumen alta löytäneet. Peurat haistavat jäkälän lumen lävitse, joten ne tietävät tarkalleen mistä kaivaa.
Aukolta siirryimme rämeelle pienen puron varteen. Siellä peurat olivat syöneet kuusista luppoa.

Ajatuksena oli kiertää hiihtäen tuulen alle pari kilometriä ja nousta sieltä sitten kohti peuroja niitä säikyttämättä.
Hiihdimme rämeellä, jossa ei ollut juurikaan kantaavaa lunta ja suksi upotti lähes polveen. Matka edistyi hiljakseen ja paita kastui. Vuorottelimme ladunaukaisussa ja tauotimme kulkuamme kuulostellen ja tähystäen ympäristöä. Joen jäällä näkyi runsaasti vanhoja peuran jälkiä, olivat hamunneet rantapenkereistä syötävää varpuja ja jäkälää. Joelta nousimme jyrkän penkan ylös ja edelleen mäen rinteelle. Äkisti Ari keulalla pysähtyi jä näytti kädellään, peuroja. Kamera nousi automaattisesti kuvaajan poskelle ja alkoi nakuttaa kuvia sarjalla automaatisesti. Itse en aluksi nähnyt mitään ja jouduin varovasti hiipimään Arin vierelle ennekuin huomasin edessä n 100 m päässä ohitsemme jolkottavan  viisi peuraa. Eivät olleet meistä tietoisia, kun eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Se tilanne meni nopeasti. Kuvasimme kuitenkin syönnösjälkiä paikalla. Lunta mittauksen mukaan eräässä kohden oli 80 cm ja sieltä peura oli jäkälänsä löytänyt.
Nousimme nuorta männikköä kasvavalle harjulle. Harjulla oli runsaasti peuran jälkiä ja melko tuore moottorikelkan jälki. Arvelimme sen olevan metsäpeuran tutkijoiden kelkan. Näkyvyys männikössä oli kohtalainen, kun hiihdimme varoen välillä sauvoja ylhäällä pitäen eteenpäin. Lumi metsässä oli pehmyttä ja hiihtomme ääniä ei juurikaan kuulunut. Keskustelimme kuiskaten ja pidimme yhteyttä käsimerkein välttäen kaikkea ylimääräistä ääntä.

Jokaiselle kumpareelle tulimme erittäin varoen kuulostellen ja tähystäen etumaastoa tarkoin. Äkisti Ari pysähtyi ja nosti kätensä pystyyn ja näytti suunnan ja sormillaan määrän peuroista. Siiryyin Arin tasalle ja näin pienen aukon laidassa kaksi rauhassa ruokailevaa metsäpeuraa. Männystä tukea hakien kuvasin peuroja suurimmalla mahdollisella kamerani zoom-asennolla. Vaikka matkaa peuroihin oli yli 100 m sain mielestäni kohtalaisen hyviä kuvia niistä, ks kuva ylhäällä. Seurasimme hetken peurojen ruokailua ja kun ne rauhallisesti siirtyivät pois näkyvistämme etuvasemmalle jatkoimme varoen matkaa. Tulimme suunnitellulle kääntöpisteelle, käännyimme vastatuuleen ja jatkoimme tuulen alla etenemistä. Kiertelimme männikössä ja tutkimme peurojen syönnöspaikkoja. Peurat olivat kalunneet myös yksittäisen männyntaimen, mutta vain muutaman yksittäisen huomioiden jälkien perusteella paikalla olleen eläinten määrän.

Tulimme tovin hiihdettyämme jälleen kelkan jäljelle, jota myöten etenimme pienelle mäelle, jossa kasvoi tukkipuuta, jota kulkusuunnassamme reunusti matalaa taimikkoa kasvava aukko. Ari hiihti takanani, kun selvitin hänelle sijaintiamme. Äkkiä käsi nousi osoittamaan peuroja aukolla, itsekin huomasin nyt peuroja, mutta etuoikealla metsän suojassa. Olimme hieman varomattomia. Peurat havaitsivat meidät ja nopeasti ne siirtyivät vastatuuleen metsän sisään. Molemmat onnistuimme kuitenkin pari kuvaa niistä ottamaan.
Nyt pidetään tauko ja nautitaan teet. Istuimme suksiemme päälle, söimme eväät kuuman höyryävän teen kera.
Olet sinä Ari melkoinen peuramies, kun huomaat peurat aina ennenkuin minä, sanoin syvällä kunnioituksella.
Harmittaa hiukan, tulimme varomattomasti tälle paikalle, olisi ollut hyvä tuohon aukolle noita Peuroja kuvata, totesi siihen Ari.

Tauon jälkeen jatkoimme harjanteen suuntaisesti kulkuamme. havaitsimme kaukaa vielä muutaman peuran. Emme kuitenkaan yrittäneet kuvata niitä. Nousimme tienpohjaa harjulle ja edelleen tienpohjaa autolle. Pidimme autolla pinen tauon ja teimme iltapäiväksi uuden reittisuunnitelman.
Jatkoimme autolta erästä lampea kohden. Tienpohjaa hiihtäessämme melkein törmäsimme vastaantuleviin peuroihin. Ari toppasi hiihdon, nakkasi rukaset hangelle, nosti kameran ja kuvaaminen alkoi. Peurat olivat kuitenkin havainneet meidät ja muuttivat suuntaansa metsän suojiin. En kerennyt kameraani nostamaan, kun tilanne oli jo ohi. Olivat tulossa meitä vastaan totesi Ari. Hiihdimme taas tienpohjalla kulkevaa kelkkauraa lammelle. Toivoimme näkevämme jäällä iltapäivälevolla olevia peuroja, mutta emme nähneet. Vain joku yksittäinen jälki risteili jäällä. Hiihdimme lammen jäällä hetken ja nousimme taas männikköiseen harjumaastoon. Taas Arilla oli käsi pystyssä ja osoitti peuroja olevan näköpiirissä. Pieni tokka eteni kumpareikon takana noin runsaan 200 m päässä vasten tuulta. Jatkoimme vahvaa peurajotosta hiihtäen samaan suuntaan tuulen alla. Saimme näköhavainnon kyseisistä peuroista vielä useamman kerran, mutta ne olivat aina niin kaukana, jottemme päässeet niitä kuvaamaan kunnolla. Tulimme taimikolle, varmistin suunnan navigattorilla ja etenimme metsätien pohjaa kohti tavoitteenamme olevaa isompaa auraamatonta tietä. Hiihdimme läpi tuoreen syönnösalueen ja taas löysimme muutaman yksittäisen kalutun pienen männyntaimen. Edessämme siirtyi hiljalleen tuo havaitsemamme pieni peurapartti tuulen yläpuolella rauhallisesti kulkien.

Tulimme tielle ja äkisti Ari huudahti, peuroja. Rukkaset ja sauvat putosivat siihen paikkaan ja alkoi vimmattu kuvaaminen. Noin parikymmentä peuraa oli edessämme tiellä 80 m päässä. Katsoivat rauhallisesti meitä kuin odottaen, kuvatkaa nyt olette sen ansainneet päivän hangessa tarvottuanne perässämme. Nyt pääsin avoimella paikalla ihailemaan noita alkukantaisia ja niin siroja eläimiä. Populaatio on vuosien myötä pienentynyt sadoilla eläimillä ja metsäpeurakannan arvellaan olevan tällä hetkellä ehkä reilusti alle tuhat eläintä.
Soisi näiden eläinten tulevaisuudessakin vaeltelevan Suomen saloja voimakkaana kantana niin kuin ne ovat vaeltaneet täällä jo ennekuin ihminen asutti Suomenniemen.
Oli hieno seurata tuota peuratokkaa, kun se lopulta siirtyi tieltä suolle ja pitkänä jonona toistensa jälkiä tarpoen eteni metsän suojiin. Suolla rivistä peurat oli helppo laskea ja tässä tokassa niitä oli peräti 32 eläintä.
Kuvasimme viimeiset otokset ja oli aika suunnata kohti autoa ja kotimatkaa. Hiihtelimme hyvillä mielin tienpohjaa, kun yht'äkkiä mootorikelkka kiisi edessämme mäenrinteen alas ja kohti juuri sitä lampea minne peurat olivat suunnanneet. Jäälle päästyään urheilukelkka lisäsi vauhtia ja kovalla pauhulla kelkka eteni niemen taakse. Varmaan peurat säikkyvät tuollaista menoa. Varsinkin kantavat vaatimet voivat menettää vasansa, jos kelkkailijat ajavat liian läheltä säikäyttäen eläimet, totesimme.
Purimme nopeasti leirin ja iltapäivän jo hämärtyessä aloitimme kotimatkan. Olimme onnistuneet näkemään tuon kauniin ja uljaan eläimen luonnossa, kuvaamaankin sitä. Erityisesti opin lisää metsäpeuran elinoloista ja käyttäytymisestä seuraamalla päivän ajan peurojen toimintaa talvisen kauniissa luonnossa.

Patvinsuolla 17.2.2012

Esa Siikakoskella 9.2.2012

Koskikara Murrookosken niskalla 9.2.2012 -25C

Patvinsuolla tulee 17.2.2012

Pieni sula metsäpuro kauniin lumisessa maisemassa Surkanpurolla

Teeret pyrähtivät lentoon päiväuniltaan lumikiepistä.

Pakkaset ovat vihdoin hellittäneet. Edellisestä retkestäni, jonka tein Ruunaan Luonnonsuojelualueelle tammikuussa 26.1.2012 on siis jo vierähtänyt kolme (3)viikkoa. Kolme talvisen kylmää viikkoa, jolloin pakkanen pysytteli täällä Lieksan keskustan alueellakin öisin 30-35 asteen lukemissa kohoten päivisin -25 C lukemiin, ei siis mitkään huippukeli luontoretkille. Luontokin tuntui alistuvan kylmän kourissa ja eläimet koettivat sinnitellä hengissä miten taisi hiljaisesti metsän kätköissä.

Kävin kuitenkin katsomassa, pakkasten hieman höllennettyä otettaan, 9.2.2012 Lieksan joen Siikakoskella, miten koskikara pärjää pakkasessa. Pakkasta oli tuona päivänä -25 astetta ja aurinkokin jaksoi hieman näyttäytyä, joskaan ei liiemmälti vielä lämmittänyt. Tapasin Murroon niskalta koskikaran ruokailemassa hyisessä virrassa. Noin 20 minuuttia se sukelteli virtaan etsien syötävää ja sitten kun arveli minun saaneen riittävästi hänestä kuvia lensi alavirtaan tiehensä. Koetin sitä vielä etsiä, mutten enää löytänyt. Meni varmaan jonnekin suojaisaan kohtaan lepäilemään tai löysi uuden ruokapaikan alempaa virralta, Koski huurusi aurinkoisessa pakkasilmassa ja oli oikein kuvauksellinen retki. Lisää kuvia löydät kuva-albumistani alla olevasta linkistä, mutta nyt Patvinsuolle.
https://plus.google.com/u/0/photos/107534911036402479172/albums/5623338793053632737

Alkaa olla luonnossa liikkujan paras sesonki käsillä; jo aamulla seitsemältä on valoisaa, päivä on pitkä ja valoa runsaasti, on paljon uutta puhtaan valkoista lunta ja metsässä voi havaita jo useita merkkejä alkavasta keväästä.
 Eläimet ovat varmaan aktiivisia nyt pakkasen jälkeen ajattelin ajaessani kansallispuistoon menevää tietä. Tien varren puut olivat peittyneet kauniisti pumpulimaiseen lumivaippaan. Lumi peitti kauttaaltaan solakoiden mäntyjen runkoja pysytellen oksantynkien päällä ja kaarnan kolosissa, kuin taikametsä. Nyt metsään ennenkuin tuuli pudottelee tuon kauniin hennon peitteen puiden rungoilta ja oksistoista.
Kurkilahden parkkipaikalle menevä tie avoimen suon kohdalta oli osin tuiskunneen lumen peitossa ja vain vaivoin kohtalaisella vauhdilla pääsin nietosten lävitse parkkipaikalle. Voi olla, että lyhennän suunniteltua retkeäni muutamalla tunnilla, sillä sen verran tuiskuttaa lunta, että kohta tiellä on kauttaaltaan läpipääsemätön kinostus. No onneksi varasin kunnon alumiinisen lumilapion matkaani, kun laittauduin jo suksineni kinosten läpi suolle. Pakkasta on vain vajaa -10 astetta, mutta eteläinen tuuli suoraan aavan suon selän ylitse on läpitunkeva. Metsän rajaan on nietostanut pehmoista lunta paksulti ja kahlaan haaroja myöten hiihtäen eteenpäin. Aurinko näkyy pilviharson takaa ja antaa tuiskuavalle suolle kauniin siniharmaan sävyn. Ponnistelen tuulessa kohti Hanhilampea, joka on yksi reittipisteeni. Lammelta käännyn metsän suojiin ja kohti Surkanpuroa.
Hanhilampi muodostaa selvän painanteen suolla. Lampea kiertää vanha osin jo katkeillut aidanseipäistö. Historian mukaan lammella koetettiin kotouttaa metsähanhia Patvinsuolle -50 luvulla aitaamalla muutama hanhi tuon lammen alueelle. Kotka tappoi muistaakseni hanhista osan eikä muutkaan kyenneet oikein paikalla selviytymään. Tarina lammesta ja muusta mielenkiintoisesta Patvinsuon historiasta löytyy Oiva Potinkaran kirjoittamasta mielenkiintoisesta kirjasta "Suomun suurilta saloilta". Kirja valottaa  seikkaperäisesti alueen tapahtumista, asukkaista, metsänvartijoista, luonnosta ja savotoista. Kun liikkuessaan kansallispuistossa törmää johonkin historialliseen kohtaan vaikkapa vanhaan maatuneeseen pöllipinoon, ymmärtää kirjan lukemalla miten pino tänne on syntynyt.
Lunta on jo maastossa reilusti tuo 60 cm. Puolet lumen määrästä on pehmeää painumatonta pumpulia. Lumi ei  upota hiihtomiestä kuin ehkä 15 cm, mutta sen verran kuitenkin, että hiihtoa on tauotettava, jottei paita tavattomasti kastuisi. Nuoressa männikössä kuvaan lumista metsää ja tutkin löytämääni teeren lumista lepokieppiä. Lepokuopan syvyys on 30cm ja jäljistä näkyy, että lintu on sananmukaisesti lennosta sukeltanut lumen sisään. Luemen alla lintu on liikkunut vielä noin pari metriä laskupaikastaan ja jäänyt sitten lepoon tunnelin päähän. Kuopasta lintu on ponnahtanut suoraan siivilleen jättäen jätöksensä kuopan pohjalle merkiksi vierailustaan.

Saavun Surkanpurolle, seisahdan katsomaan koskematonta kauniisti mättäiden kumparoitsemaa
hangen pintaa. Kamera riippuu kaulalla osin suojassa takin alla. Tarkkailen jälkiä lumisesta maastosta ja kuuntelen. Tuuli hieman pöllyttää lunta jo oksistosta, otan askeleen jatkaakseni kohti länttä, kun lumen alta äkkiä edestäni noin 10 metrin päästä pomppaa teeriä lentoon. Kolme teertä, kaksi mustaa ja yksi akkapuoli nousee kuin taikaiskusta ylös lumen alta mitään virkkamatta kohoten latvuston tasalle ja jatkaen edelleen avointa purouomamaastoa poispäin minusta. Pysähdyn seuraamaan hieman säikätyneenä lintujen lentoa. Olisipa ollut kamera valmiudessa, olisi saanut hyvät kuvat ajattelin. No ne menivät nyt ja jatkoin varovasti hiihtoa sauvat ylhäällä, kuin oottaen uutta pyrähdystä. Ei tarvinnut montaa askelta ottaa, kun lumivaippa tuprahti uudelleen. Nyt viisi lintua ponnahti siivilleen ja kerkesin vasta kameran nostaa hollille. Kaunista niiden pöllyävää lentoa oli katsella. Kuvasin sitten lintujen lumeen jättämät jäljet. Kello oli 10.35, kun nuo ensimmäiset linnut tapasin. Varmaan olivat päivälevolla aamuruokailun jäljiltä, kun ne minua säikähtivät.
Lumessa näkyi ainoastaan sukeltamisjäljet ja taas lentoonlähtöjäljet, ei muuta.

Etenen puron vartta kohti aikaisemmin talvella löytämääni majavan pesää. Kuvaan kauniita rämenäkymiä kulkiessani. Luonnon hiljaista taidetta, jonka katseluun en kyllästy koskaan. Kuin varoen lumi lepää puiden oksilla, hentoisilla risuilla ja varvuilla muodostaen kauniita kuhmuraisia pintoja. Sula metsäpuronen se vain virtaa rämeen risukon ympäröimänä muodostaen tumman valkoisesta poikkeavan ja peilin tavoin heiastavan pinnan keskelle lumista autiutta. Kiehtova paikka, oma pieni maailmansa. Purolta hiihdän pienelle suoaukolle. Jo kaukaa havaitsen aukealla tuoreen lumikuopan. Olisiko kuopan muodostanut viereisen kelon oksalta pudonnut lumipaakku vai olisiko hangen alla teeri kiepissä. Hiihdän varoen tuon kuopan läheisyyteen noin parin metrin päähän, pysähdyn ottamaan kameraa esille, kun lumi pöllyää edessäni taas. Akka teeri nousee ilmaan vimmatusti pieksäen siivillään vauhtia. Kuin hidastetussa kuvassa, vain aivoni kerkiää kuvan muistiinsa tallettaa, muuten olen taas myöhässä. Teeri painuu metsän suojiin, enkä sitä enää näe. Niin on suoraan lennosta sukeltanut päivämakuulle lintu, jotta vain pieni reikä hankeen on jäänyt. Pari metriä sitten lumen alla kulkenut levolle, josta ponnahti siivilleen. Tätä täytyy harjoitella ja jatkossa tutkia otollisimmat maastot katseella jo kauempaa, ajatuksissani jatkan majavan altaalle.

Hiihdän kierrellen lumisia mättäitä. Hetteet ovat onneksi jäätyneet, mutta varottava on suksien kastamista. Majavan pesällä on koskematon hanki. Vain purossa oleva sula aukko kertoo, että majava on vielä tallella ja elossa. Hetken tarkkailen majavan lumista ja nyt jo jäätynyttä elinaluetta. Toivottavasti pärjäät ruokalautan turvin kevääseen. Maaliskuussa on jo lämpimiä päiviä, jotta voit täydentää ruokavarastoasi lähimaaston koivunvesoilla.

Majavan pesältä suuntaan kohti Olkkosta ensin korpimetsikön lävitse suolle ja suota edelleen Olkkosen polulle. Reitillä risteilee osin lumen peittämiä riekon jälkiä runsaasti lumessa. Siellä täällä näkyy myös riekon lumikieppejä ja jätöksiä. Vanhat hirven jäljetkin suuntaavat kohti Olkkosta. Kohta oikealta noin 40 metrin päästä hangelta pyrähtää kaksi täysin valkoista riekkoa lentoon. Käyn tutkimassa riekkojen lepopaikan ennen kuin jatkan eteenpäin. Kyllä huomaa, että elämää metsässä ja suolla on jo enemmän kuin aikaisemmin, kevättä kohden mennään.

Tuuli voimistuu Olkkosta itäänpäin kiertäessäni. Suksi metsän ja suon rajassa upottaa syvälle ja hiihtäminen on raskasta. Käyn avosuolla ja siellä tuulenpieksemä hanki kantaa melko hyvin, mutta viima puree läpi vaatteiden, joten palaan metsän suojaan. Hiihdän Olkkosen saaren yli pohjoiselle reunalle, tuulen suojaan. Istahdan kannolle lepäämään, syön eväsleivät ja juon vettä. Paita on kastunut umpea tarpoessani, joten kauan en malta paikallani olla vaan suuntaan pienen sarekkeen ylitse avoimelle suolakeudelle.

On kuin olisi tullut eri maailmaan. Lumi on kierällä jäällä ja kantaa kuin teräspinnalla hiihtäisi. Viima on muokannut hangen aaltomaisin kuvioin ja pienet lumisuihkut pyyhkivät aivan suon pintaa vaakatasossa. Kuvaan kauniita näkymiä kädet kohmeisina. Matka joutuu nyt kevyesti kovalla pinnalla. Väliin suksi takertuu kuin liimaan mättäiden suojaan kertyneeseen kinokseen, mutta enimmäkseen suo on helppo hiihtää. Kierrän tutun suosaarekkeen vielä ennenkuin suuntaan Kurkilahteen autolleni. Pääsenköhän enää parkkipaikalta pois ajattelen.
Kurkilahdessa ensitöikseni tarkastan tilanteen tiellä ja kuten pelkäsin, tie on kauttaltaan nietosten peitossa ainakin 70 m matkan. Ei muuta kuin autolle, sukset pois ja lapioimaan tie auki. Onneksi lumi on vielä nietoksessa varsin pehmyttä ja pakkaantumatonta, joten lapioiminen käy nopsaan. Noin varttitunnin kuluttua paikalle saapuu autoilija, joka osallistuu kanssani tien avaamiseen. Lopulta ura on puolen tunnin työn jälkeen avattu ja molemmat pääsemmen tukkoisen kohdan ohi jatkamaan matkaamme. Hiihtämäni latu on jo peittynyt lumeen näkymättömiin.
Laitan auton sisätilan lämpiämään, syön eväitä ja laitan kuivaa ylle. On mukava jatkaa hiljakseen matkaa lämpöisesä autossa. paluumatkalla pysähdyn vielä Litmon joelle, jossa näen hieman sulaa vettä molemin puolin siltaa. Pysäytän auton läheiseen risteykseen ja menen joelle kameroineni. Joelta löydän kaksi koskikaraa, jotka aivan lähelläni ruokailevat sulavedessä ja istuksivat väliin jäällä molemmin puolin siltaa. Mikä onni sain vielä kuvia kauniista koskikaroista ja niin helpolla. Nyt onkin päivän retki lopuillaan ja varsin onnistuneesti. Matka kohti kotia taittuu mukavasti ajatuksin jo uusista retkistä talvisen kauniiseen luontoon.